Jo se ehdotus, että eri tehtaiden työmiehet tulisivat sadottain yhteen sovussa juttelemaan keskenänsä, oli jotakin perin hämmästyttävää ja uutta. Sillä tähän asti ei oltu tietty muusta kuin tappeluista ja puukotuksista eri tehtaiden miesten välillä. Mutta ajatus, että yhteisesti vastustettaisiin pitäjän mahtimiehiä, se oli niin uskallettua, ettei kukaan saattanut sitä ensi kuulemalta omistaa. Ja kuitenkin se kohta sytytti. Niinkuin kellastuneeseen ruohoon työnnetty tuli oli sanoma siitä kohta kaikkialle leimahtanut.
Tehtaan haltijat eivät aavistaneet ensi hetkessä mitään; antoivatpa vielä kokoontua suureen kokoushuoneeseenkin.
Väkeä tuli pakaten täyteen. Niinkuin tuhat riitakumppania olisi yhtäkkiä tullut ystäviksi.
Vieras herra piti täällä ensin lyhyen ja pontevan puheen, jossa hän kehotti yksimielisyyteen ja lujuuteen kohta alkavassa taistelussa, ja tarjoutui sitten työmiesten valtuuttamana ajamaan heidän asiaansa tulevassa kirkkokokouksessa. Tämä tarjous otettiin vastaan kuuluvalla riemulla. Valtakirja kirjoitettiin työväestön puolesta, suostuttiin miehissä saapua kirkkokokoukseen, ja lukuisa väki hajaantui tästä kokouksesta joka suunnalle niinkuin laineet äkkiä kuohutetun veden ympäriltä, vieden hiljaa kuohutuksen viestiä yhä laajemmalle ja pitemmälle ja saaden vihdoin lainehtimaan koko lahden ja joka matalikon.
Kirkkokokouksen päivänä oli hovijunkkari Helenan kanssa ajelemassa ensi kerran talven jälkeen keveissä nelipyöräisissä. Maantie oli vasta kovettunut. Koivut olivat hiirenkorvalla ja valkoset, irtonaiset hattarat lensivät nopeasti sinisellä taivaalla.
Kun he tulivat yleiselle maantielle ja ajoivat kirkon ohi, herätti väenpaljous hovijunkkarin huomion.
— Mitäs tämä tahtoo sanoa, — sanoi hän Helenalle, ja napauttaen keppinsä päällä kuskia selkään käski pysähtyä. — Odotappas, minä käyn vähän sisällä.
Pappa viipyi kauan sisällä. Helena sillaikaa istui yksin vaunuissa, kuskin tuontuostakin uhitellessa ja hillitessä piiskallaan hevosia. Hänen ohitsensa kulki laumottain tehtaalaisia kirkkoon, pakkautuneina joukkoihin ja jokainen niiden keskukseen pyrkien, ikäänkuin ei kukaan heistä olisi erillään uskaltanut kulkea. Useilla nuorukaisilla oli suurilieriset vilttihatut, hyvin takaraivolla, tukka otsalla, kirjava vyöliina kaulan ympärillä ja vaaleat, tehtaalaiset kasvot naurussa, kun laumassa ollen muka rohkenivat olla tahallaan tervehtimättä hovijunkkarin tytärtä, Toiset katsoivat uteliaasti kaunista Helenaa, mutta käänsivät päänsä pois, kun hän heihin katsoi.
Ja Helenasta rupesi taas näyttämään, että ilmassa on jotakin kamalaa, noille tunnettua, mutta hänelle tuntematonta.
Pappa viipyi niin kauan, että kaikki väki ehti mennä kirkkoon ja kirkon edusta tyhjeni Helenan ympärillä. Vihdoin pappa näyttäytyi sakastin ovella, silmät rypyssä, viittasi Helenan luoksensa ja poistui taas sisälle. Helena hyppäsi vaunuista, juoksi portaille ja siitä sakastin ovelle. Hän aikoi mennä suoraan sisälle, mutta piti pysähtyä kynnykselle, kun oli huone täynnänsä väkeä, jotka parhaillaan kulkivat pienestä sakastin ovesta suureen kirkkoon. Pappa oli samassa mennä hänen ohitsensa.