Hovijunkkari nousi ylös aivan kalpeana.
— Mikä mies sinä olet, joka täällä soitat suutasi? — kysyi hän yli koko kirkon kuuluvalla äänellä.
— Nimeni on Reinhold Korpimaa, — vastasi toinen rauhallisesti.
— Tarkoitus on kysyä, kenen puolesta te täällä puhutte, — sanoi rovasti sävyisällä hitaudella.
Nyt tuli herra pöydän ääreen ja veti esiin valtakirjansa.
— Hyvä ystävä, — sanoi rovasti silmäillen paperia, — mitäs tämä tämmöinen lappu tarkoittaa? Valtakirja työväestöltä, — ei me täällä mitään sellaista ääntövaltaista tunneta. — Mitä se on — työväestö?! Eihän tässä ole mitään nimeä?
Herrasmies, joka huomasi mihin päin asia aijotaan johtaa, jännittyi nyt vielä kiivaampaan rynnistykseen.
— Mitäkö työväestö on! — huusi hän. — Siinäpä se on, että te ette täällä vielä näy tietävän mitä työväestö on. Tietäkää siis, että työväestö — se on maailman mahti, se on voima, joka tähän saakka on nukkunut, mutta joka tässä hetkessä tekee heräystänsä, se on voima, jonka vallassa olisi musertaa teidät poroksi, mutta joka onneksenne ei sitä tee, se on voima, jota teidän on ennen tai myöhemmin palveleminen, niinkuin nyt palvelette kuninkaitanne; se on voima, jota te olette vuosisatojen aikana polkeneet ja häväisseet, mutta joka nyt nousee teiltä tiliä vaatimaan; se on voima, joka — —
— Pidä suusi kiinni! —- huusi hovijunkkari. Hän oli ainoa, jota tulokkaan kovalla äänellä huudetut sanat eivät olleet sanattomaksi äimistyttäneet.
Helenan sydän tyrmistyi kokoon papan tähden, sillä hän tiesi, että pappa kun suuttuu ei voi hillitä itseänsä.