Lauantaipäivän illalla oli väkeä Koivikkomäellä vielä enemmän kuin kirkkokokouksessa oli ollut.
Kun Helena, arasti syrjästä hiipien, oli toverinsa kanssa tullut perille ja he kiipesivät kivelle nähdäksensä väen keskukseen, oli valituskirjoitus jo nähtävästi luettu, sillä oltiin täydessä toimessa allekirjoittamassa paperia. Kahden kannon varaan oli asetettu leveä lauta, jonka päällä oli papereita ja kyniä. Sosialisti istui muutamien luottamusmiestensä kanssa läheisellä kivellä. Hän oli nähtävästi kiihoittuneessa innostuksen tilassa. Hänen poskensa paloivat ja malttamattomasti hän pureskeli jotain kortta, puoli naurussa kuunnellen viereisten puhetta. Olkilakki oli kuuman vuoksi niskaan sysätty, pari rutistuneen rintapaidan napeista oli auennut ja otsaansa hän tuontuostakin nenäliinallaan kuivasi. Hän oli nähtävästi paljon liikkunut ja touhunnut tänäpäivänä. Mutta ei näyttänyt suinkaan siltä kuin olisi vielä aikonut lopettaa tämän päivän vaivoja. Päinvastoin oli koko hänen olemisensa vaan kärsimätöntä odottamista, milloin tuo allekirjoitteleminen loppuu. Miehet tulivat tungeskellen vuoronperään esille ja piirtelivät nimiänsä. Yksi istui kirjurina niiden puolesta, jotka eivät voineet panna kuin puumerkkinsä.
Taas se vieras tulokas ei näyttänyt Helenasta ollenkaan kauniilta. Hän oli siinä työmiesten keskellä ihan heidän tapaisensa, yhtä välinpitämätön kaikesta ulkonaisesta käytöstavasta, yhtä huolimaton liikkeissänsä. Ja kauhulla Helena odotti, milloin se niistää käsin nenänsä, sekä iloitsi hänen puolestaan, kun huomasi, että hänellä todella oli nenäliina.
Vihdoin järjestettiin asia niin, että omakätisten allekirjoitusten sijaan jokainen huusi vuorotellen nimensä ja kirjuri kirjoitti nimet paperiin. Täten päästiin kokousta jatkamaan, kun enimmät olivat nimensä huutaneet ja pienempi osa jäi hiljaisella äänellä syrjempänä nimien kirjoitusta lopettamaan.
Heti kun käytännölliset asiat olivat näin järjestetyt, ponnahti hän pystyyn kuin vieterillä viskattuna.
— Miehet! Veljet! — huusi hän ojentaen kätensä ikäänkuin olisi pyytänyt syliinsä koko tuon monisataisen joukon, suu rohkean ilosessa hymyssä:
— Enhän takaa minä, että me voitamme tämän jutun. Kierot ovat oikeuslaitoksemme ja tuomareillamme ovat samat herrat, joita vastaan oikeutta käymme. Mutta olkoonpa, että kadotammekin, olkoonpa että veromme nousevat kaksin- jopa kolminkertaisiksi. Emmekö muka asiata voi sitten enää auttaa. Voimme. Jos he nostavat meidän maksettaviamme, niin nostakaamme mekin heidän maksettaviansa. Niin, te katsotte kummastuneina minuun, ettekä tiedä mitä minä tarkoitan. Minä tarkoitan, että jos he sanovat meidän maksavan heille huonosti palkkoja, niin maksavatkohan he meille hyvästi meidän palkkojamme! Jos he vaativat, että me maksamme heille enemmän, niin emmekö me voi vaatia, että he maksavat meille enemmän? Voimme! Mutta mitä he tekevät? Eikö se samainen herra hovijunkkari, joka kirkossa keppiä heristi, — eikö hän, sanon minä, juuri äskettäin ole teidän palkkojanne alentanut? Ja vertailkaa itseänne heihin. Heillä on hovit, heillä on pappilat, heillä on suuret, lämpimät, valoisat huoneet, heillä on ajohevoset, vaunut, heillä on herkut pöydillänsä, heillä on viinit kellareissansa. Perustuslait kieltävät heidän tulojansa alentamasta, valtiot elättävät heitä, kun he tulevat vanhoiksi, ja maksavat eläkettä vielä heidän leskillensä ja tyttärillensäkin, kun he itse kuolevat. Mutta mitä meillä on? Matala ja hatara ja kylmä ja pimeä on meidän huoneemme, yksi koko perheelle. Piimä, silakka ja peruna on meidän ruokamme. Ja kieltääkö lait meidän palkkojamme alentamasta? Ei totisesti. Ja maksetaanko eläkettä meidän vanhuksillemme, tai meidän leskillemme tai tyttärillemme? Ei totisesti. Milloin hyvänsä ja kuka hyvänsä saa tehdä meidät palkattomiksi, saattaa meidät maantielle laumoittain työtä ja ruokaa kerjäämään.
— Iankaikkisen oikeuden nimessä minä kysyn: emmekö me ole ihmisiä, yhdenvertaisiksi luotuja! Minä kysyn teiltä, rosottavat pilvet! Minä kysyn sinulta, laskeva aurinko! Minä kysyn koko keväiseltä luonnolta! Ja minä kysyn teiltä itseltänne, jotka tänne päin katsotte. Ja yhdessä luojan luonnon kanssa kohoo sadoista rinnoistanne vastaus: niin me olemme ihmisiä, kaikki yhdenvertaisia!
— Luojako olisi meidät alentanut? "Ei oikeutta maassa saa ken itse sit' ei hanki". Kaikki on maailmassa jätetty taistelun varaan. Rikkaat hyvineläjät, jotka meille nöyryyttä saarnaavat, ovat itse väkevämmän oikeudella asemansa anastaneet. Hyvä on! Jos väkevämmän on oikeus, niin kumpi meistä onkaan väkevämpi? Kumpi, kysyn minä, on meistä väkevämpi. Hahhaa! Hekö, kourallinen pohatoita, vai mekö tuhatlukuiset, miljoonaiset työmiesjoukot? He ovat puhaltaneet meihin nöyryyden uskon. Ja se on vaan tämä meidän lampaan-uskomme, joka on heidät väkevämmäksi tehnyt. Minä olen tullut auki päästämään heidän puhaltamansa rakot ja minä olen tullut teitä lampaan-uskosta vapauttamaan. Maailman tantereet vapiskaa, jos mekin kerran otamme väkevämmän oikeuden. Ja totisesti se on meidän! Ja me sen otamme!
— Luuletteko te ehkä, että jos maailman työväki nousee tähän kamppailuun, niin te olette ensimäiset, jotka nousette. Ei, älkää luulko niin. Katsokaa ympärillenne. Jo ovat järjestyneet köyhälistön rivit kaikkialla, jo käy sotahumu, jo vapisevat varustukset. Te — te tulette miltei viimeisinä. Ja kun tekin nyt yhteen yhdytte muiden kanssa, niin te yhdytte maailman mahtiin.