Valttari, tietäen että hovijunkkari ei saa suuttua, koetti välttää selitystä. Mutta hovijunkkari sen huomasi, ja nyykäytti päätä, että ei se muka mitään tee. Silloin valttari kertoi mitä tiesi, — kertoi metsäkokouksesta ja lakkopäätöksestä.
— Jaha, jaha, — pani hovijunkkari, — antaahan niiden tulla sisälle.
Mutta valttari jo huomasi, että hän hermostuneesti pureksii viiksiänsä ja syleksii niitä suustansa, mikä tavallisesti tapahtui raivostumisen edellä. Kun ei valttari uskaltanut kuitenkaan muuta ehdottaa, meni hän ja aukasi tyyneesti oven työmiehille.
Nämät alkoivat ensin tulla rohkeasti sisälle, nauroivat keskenään ovessa ja puhuivat ääneen. Mutta nähtyään hovijunkkarin liikkumattomana kyyristyksissä pöydän takaa tarkkaavan heitä, he nopeasti järjestyivät pitkin ovenpuoleista seinää ja vaikenivat, naamat pitkinä, silmät pelokkaassa odotuksessa.
Itsepäisesti vaikeni hovijunkkari ja siirteli vaan silmiänsä yhdestä toiseen. Kului minuutti, toinen, kolme minuuttia. Hän vaan vaikeni.
Miehet, luvultaan kymmenkunta, alkoivat jo levottomina liikkua jalalta toiselle, katsella kattoon, ympärillensä, jalkoihinsa, jokainen odottaen hovijunkkarin kysyvän mitä on asiaa, että he saisivat vastata.
Mutta hovijunkkari ei kysynyt mitään.
Silloin yksi miehistä nopeasti pujahti ulos, ja vähän ajan perästä alkoi eteisestä kuulua rähisevää melua ja paljon askeleita. Ovi avaantui, ja sisälle tulvi kymmenkunta uutta miestä, joiden joukossa yksi, lyhytkasvuinen, punakiharainen, pystynokka, joka oli nähtävästi tarkoitusta varten ottanut tuntuvia rohkeudenryyppyjä. Juopuneella ja kovalla äänellä se heti sanoi:
— En minä sillä palkalla rupee työtä tekemään.
Kun hovijunkkari ei mitään vastannut, jatkoi humalainen: