»——Suurin osa tästä surkeudesta riippuu suorastaan siitä, ettemme tunne onnen ja hyveen luonnollisia lakeja, että päästäksemme tästä surkeudesta alituisesti takerrumme yliluonnollisiin keinoihin luonnollisten asemesta. Mitä hyödyttävät rukoukset, että jumala armahtaisi köyhiä, poistaisi köyhyyden tai ehkäisisi juopumuksen ja porttolaitoksen! Kaikki rukoukset taivaan alla eivät vähimmäksi osaksikaan voisi auttaa tätä kurjuutta ja tätä rikoksellisuutta. Ainoastaan tarkoin tutkimalla onnen luonnollisia ehtoja, voidaan näin siunattu tulos saavuttaa. Kuinka paljon aikaa onkaan tuhlattu, kuinka paljon inhimillistä tuskaa ja alennusta onkaan saatu tuntea, kun on pidetty kiinni näistä petollisista keinoista!
»Usko ylenluonnolliseen on aina vaikuttanut masentavasti ihmisten pyrintöihin kurjuuden poistamiseksi. Köyhyyttä on pidetty välttämättömänä pahana, joka on ylhäältä lähetetty ihmissuvulle, mahdollisesti rangaistukseksi heidän ylpeydestään ja synnistään. Tauteja on myöskin vuosisatojen kuluessa arvosteltu tässä väärässä valossa, kunnes lääketaito on näyttänyt niiden täydellisesti riippuvan fyysillisten lakien rikkomisesta. »Jumala on sallinut», taikka: »Jumalan käsi lepää heidän ylitsensä», on ollut alituinen sananparsi niiden suussa, jotka näkevät ylenluonnollista ilmestystä kaikkialla, ja tältä kannalta ovat siveystieteilijät aina halveksineet niitä tuumia, jotka tarkoittavat ihmissuvun olojen nostamista ja parantamista. »Nämät eivät voi onnistua»,—sanovat he—»sillä köyhyyden ja kaikkien muiden yhteiskunnallisten onnettomuuksien syy on ihmisissä itsissään asuva pahennus. Ja eikö raamattukin sano, etteivät köyhät koskaan katoa maan päältä?» Siis tyytyvät he rukoilemaan ylenluonnollista apua ihmismielten muuttamiseen, ja panevat verrattain vähän arvoa luonnontutkijan toiveihin ja aikeihin. Mutta tämäpä, vaikka sureekin ihmisten nykyistä alennuksen tilaa, on kuitenkin täynnä toivoa, sillä hän ei voi unohtaa sitä suurta totuutta, että kaikki kurjuus syntyy luonnollisista syistä, luonnonlaeista, joita on rikottu, ettei siis myöskään ole olemassa ylenluonnollisia esteitä sen poistamiseen, ja että me, kunnioittaen tutkimalla onnen ja onnettomuuden, paheen ja hyveen, köyhyyden ja rikoksen erilaisia syitä, olemme ajallamme, ainakin suuressa määrin, poistavat nämät epäkohdat.»
Erityisesti hyväksyin sen ajatussuunnan, joka oli viimeisessä kappaleessa. Se oli minun mielestäni valtava totuus, että ihmisten oli oma asiansa järjestää, korjata ja parantaa yhteiset laitoksensa ja olonsa, että jos he olivat syypäät niiden huonontumiseen, niin he myöskin itse voivat ne jälleen entiselleen saattaa,—ettei mitään ole tapahtunut ylenluonnollisesta sallimuksesta, vaan kaikki on seuraus luonnollisesta asiain kehityksestä. Se oli ihmisen ylpeys, kunnia ja onni, että hän tällä maanpallolla oli yksin herra, että hän sai muutella ja asetella täällä aivan niinkuin tahtoi.
Porttolaitos—niin, minä tätä laitosta pakosta käytin ja olisin ollut valmis neuvomaan sen käyttämistä paraimmalle ystävälleni,—oli yhteiskunnallisena laitoksena surkea epäkohta, kurja vääryys, Ei saanut, ei voinut olla oikein, että meidän keskellämme oli olemassa semmoinen mädännys. Yhteiskunnan piti muuttua niin, ettei porttolaitos siinä olisi välttämätön. Kuinka se voisi tapahtua, se ei ollut minulle aivan selvä; selvä oli vaan, että laitos oli poistettava. Ja jos ei muuten, niin kirkolliset käsitykset avioliitosta olivat hävitettävät; taloudelliset olot olivat muutettavat niin, että yhteiselämä tuottaisi aineellista voittoa eikä tappiota, kuten nyt; naisille oli välttämättä hankittava ansiotyötä, naisen tila oli parannettava, naisen arvo nostettava j.n.e.—kuka kaikki silloiset mietteet luettelisikaan!
Näin alettuani arvostella olevia oloja, ja yltyneenä siitä kasvavasta itseluottamuksesta ja voimasta, minkä tämä arvostelu tuntui minussa kehittävän, löysin epäkohdan toisensa perästä ja toistansa suuremman, Minä muistan, että tämä arvostelu, jonka kynsissä tahdoin pitää koko maailmaa, oli muuttunut ihan äkkiä minulle varsinaiseksi tarpeeksi, sielun ruuaksi, jota paitsi en voinut elää. Minä iloitsin kaikista näistä erehdyksistä, sillä ne antoivat minulle tilaisuutta pidellä totuutta kädessäni ja vakuuttaa itselleni, että minä sen omistin.
Erittäin teki mieleni arvostella ihmisten jumaluudenkäsityksiä, heidän jumalanpelkoansa, jumalanpalvelustansa ja kirkonmenojansa. Se oli näistä käsityksistä johtuva, tuo katsantotapa, jonka mukaan maailman järjestys on ylhäältä meille annettu, riippuu Korkeimman tahdosta,— siis myöskin kaikki köyhyys, kaikki eriarvoisuus ihmisten välillä. En voinut olla tuntematta suorastaan vihaa semmoista ihmistä kohtaan, jonka tiesin »uskonnolliseksi». Ja minä melkein nautinnolla ilmoittelin, etten puolestani enää uskonut mihinkään jumaliin, että olin »ateisti» ja pidin sitä kunnianimenäni,—että materia on ollut olemassa paljoa ennen kuin henki, ettei nytkään ole olemassa oikeastaan muuta kuin voima ja aine, joista kaikki muu sitten on syntynyt.
Löysin niitä, jotka, kuten minä, tahtoivat nousta vastarintaan yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan ja rakastivat odottaa suurta yleistä vallankumousta, jonka sanoivat jo olevan ihan kynnyksellä ja joka tulisi ukkos-ilman tavalla puhdistamaan koko maailman. Löysin kirjallisuuden, joka voimalla kävi olevia oloja vastaan; löysin sen ajanhengen, joka vaati muutosta, täydellistä muutosta, ja hylkäsi kaikki parsimiset.
Syvimpänä syynä kaikkeen kurjuuteen yhteiskunnallisissa oloissa näytti minusta olevan yhdenvertaisuuden puute ihmisten välillä. Yhdenvertaisuuden aate oli tosin jo ennestään ikäänkuin omainen minulle. En tiedä kuka oli istuttanut sen siemenen, enkä myöskään muista, milloin sen olisin itse omistanut. Tuntuu kuin se olisi minulla ollut jo syntyissäni. Ja tuntuu kuin sen pitäisi olla yhtä synnynnäinen jokaiselle ihmiselle. Niin yhdistynyt se on olentooni, etten voisi olla minä, ellei tuo ajatus, pyrintö, vaatimus—miksi sitä sanoisinkaan siinä asuisi. Jo lapsena minä tunsin jonkinlaista vastenmielisyyttä rahaan ja viranomaisiin, uniformuihin ja pakkomahtiin. Sillä tällä ijällä en vielä ymmärtänyt sitä, mitä vanhetessani sain oppia ja vähitellen itsekin todeksi tunnustin: että tuo jyrkkä vallan ja arvon erotus, mikä vallitsee yhteiskunnallisessa koneistossa, on välttämätön juuri yhdenvertaisuuden ja tasapainon ylläpitämiseksi kansalaisten kesken! Lapsena me olemme niin lapselliset, että meistä tuntuu maailma olevan vääryyttä täynnänsä. Me ihmettelemme, että toiset saavat liikkua töyhtöpäinä kenraaleina, koristettuina tähtiin, kultanappeihin, punanauhasiin ja rusettiloihin, syödä ja juoda mitä tahtovat,—silloin kuin toiset kulkevat likaisissa ryysyissä ja syövät kovaa leipää ilman voita.
Mutta nyt sai minussa tämä vastenmielisyys kaikkeen inhimilliseen viranomaisuuteen ja pakkovaltaan suurta vauhtia. Huomasin ilolla, etten ollut yksin minä ehdottomasti pakkovaltaa vastaan, vaan että niitä oli, jotka tahtoivat antaa tämmöisen minulle tutun vastenmielisyyden puhua teoissa. Historiassa ne olivat niitä, jotka olivat panneet toimeen yhteiskunnallisia vallankumouksia, ja nykyisyydessä niitä, joita sanottiin anarkisteiksi. Juuri niinkuin nämä, niin minäkin nyt tahdoin tuntea, että olin ehdoin tahdoin asettunut vastarintaan jumalaa vastaan, että minä oikeana, puhdasverisenä pakanana olin lämmin kanssaihmisiäni kohtaan ja tahdoin auttaa heitä heidän kärsimyksistänsä.—En voinut sammuttaa sydämmestäni myötätuntoisuutta näihin yhteiskunnan hävittäjiin. Rehellisyys, totuus oli minusta heidän puolellaan. Sillä he tahtoivat—ja se oli minusta tärkeintä— perinjuurin sitä, mitä tahtoivat. Tinkimisen varaa ei saanut olla pyrinnöissä pakosta vapauteen. (Sosialistien aatteista vieraannuin senvuoksi, että näin heidän asettavan käytännölliseksi tarkoitusperäkseen etuoikeuksien hankkimisen työväestölle lain ja asetusten avulla. Semmoinen pyrintö tulisi aina rajoittumaan jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen reformatsioniin, ja olisi lopussa, kun uusi työväestön luokka olisi etuoikeutensa saavuttanut ja järjestynyt). Minä olisin tahtonut jyrkkää, ehdotonta ja loppumatonta vastarintaa sitä yhteiskuntaa vastaan, joka myöntää ja jakaa etuoikeuksia jäsenilleen,—ihmisille, joilla täytyy olla yhtäläiset oikeudet kaikilla, omat synnynnäiset oikeudet, jotka eivät ole keltään saadut. Se, joka pyysi yhteiskunnalta etuoikeuksia, hän pyysi itselleen samaa väkevämmän oikeutta, johon koko yhteiskunta oli perustettu, ja joka oli vääryyttä, väkivaltaa ja verenvuodatusta.—Ainoastaan anarkistit olivat perinpohjin ja oikein käsittäneet lain järjestämän väkivallan epäpyhyyden. Ainoastaan heillä olikin täysi totuus sydämmessä.
Mutta—heidän keinonsa olivat väkivaltaisia ja verisiä, ja ne siis myöskin sisälsivät vääryyttä. Semmoisia keinoja ei saanut käyttää yhdenvertaisuuden aatteen toteuttamiseksi. Ihan toisella tavalla oli tämä aate ajettava.—Millä tavalla? »Vähitellen itsestäänkö», lain ja asetusten avulla?—Ei. Sillä tärkeintä koko kysymyksessä juuri oli se, että muutoksen piti olla perinjuurinen, täydellinen, eikä se saisi merkitä vaan siirtymistä toisesta pahasta toiseen.