9.
Kaksinaisuuden huipulla.
En voi tarkkaan sanoa, milloin vihdoin kadotin uskon alkuperäiseen tulevaisuudenhaaveeseeni.
Varmaan silloin, kuin huomasin, ettei minulla ollut entisestä suuresta rakkaudestani kansaan enää jäljellä muuta kuin se vähäpätöinen tunteen värähdys, jonka olin löytänyt äidinkielen soinnussa ja kotoisen seudun muistossa. Vähitellen oli tämän tunteen ympäriltä kadonnut koko sen taika ja sen mahti. Ja minun täytyi itsekin oudostua, että olin voinut niin mahdottomia haaveksia.
Tämän tulevaisuuden kadottaminen ei kuitenkaan läheskään vienyt minua epätoivoon. Kun tunsin, että ilma loppui tältä suunnalta, jatkoin hengitystä toisaalta, enkä ollenkaan ruvennut tukehtumaan. Entisen tulevaisuuden sijaan minä nyt vaan tein sisässäni ikäänkuin sopimuksen uuden tulevaisuuden kanssa,—kaikessa hiljaisuudessa.
Tämä sopimus uuden tulevaisuuden kanssa,—jonka luonteesen kohta tulen,—täytyi tapahtua ihan samassa kuin vanha tuli hylätyksi; niiden välillä ei ole voinut olla vähintäkään aukkoa. Sillä ilman tulevaisuutta en olisi voinut hetkeäkään elää, vaan olisin samassa silmänräpäyksessä kadottanut kaiken malttini; olisin kuin pudonnut pohjattomuuteen tai—kuten sanoin—tukehtunut. Ja tuo ylimeno vanhasta uuteen piti myöskin tapahtua niin, etten ollut ikäänkuin tietävinäni koko muutoksesta, niinkuin ainakin itsekkäästi jotakin ajatellessa tai päättäessä.
Minä vaan ymmärsin, että oli välttämätöntä antaa sekä itselleni että niille, jotka minua tunsivat, riittävä selitys muutokseen.
Sillä mehän olimme ennen kaikki toinen toisillemme koettaneet vakuuttaa juuri sitä, ettei innostuksemme ollut mitään hetkellistä nuoruuden innostusta, että mitä me ajattelimme ja puhuimme, sitä tulisimme ajattelemaan ja puhumaan koko elämämme. Emmekä me ketään olleet niin halveksineet, kuin niitä, jotka olivat koettaneet meille todistaa, että muka mekin, niinkuin kaikki muut, aikaa myöten jättäisimme innostuksen vähemmälle ja koreasti alkaisimme pyrkiä aineelliseen varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen merkitykseen.—Me emme tulisi niin tekemään, vaikka koko maailma niin tekisi!
Ja tähän muuttuneen kannan selitykseen tarjoutui mitä sopivin tilaisuus,—tilaisuus täydelliseen käänteeseen. Sillä aivan kuin minua varten oli juuri siihen aikaan Schopenhauer ja hänen pessimisminsä tullut muotiin. Heti kun haistoin ilmasta tämän lähestyvän ajan hengen, olin minä sen ensimmäinen lapsi, ja minulle oli kohta selvänä, mitä minä tulisin olemaan sekä omissa että muiden silmissä.
»Elämän karvas kokemus oli nyt muka minulle osoittanut, etteivät aatteet ja ihanteet kelvanneet mihinkään. Kaikki tyyni oli vaan nuoruuden hullutusta. Tasa-arvoisuuden toteuttaminen oli maailmassa mahdotonta. Yhteiskunta ei liikahtanut meidän aatteittemme vaikutuksesta. Päinvastoin, mitä lujemmin siihen jyskytti, sitä selvemmin sain huomata, kuinka kallion kova se oli. Se liikkui vaan minkä itse suvaitsi, kehittyi ja muodostui vähitellen itsestänsä. Juuri tuo »vähitellen itsestänsä» oli totuus, vaikka olimmekin ennen halveksineet sitä ja pitäneet sitä anastajain ja sortajain valittuna tunnuslauseena. Mutta mitään kehitystä parempaan päin ei yhteiskunnalla voinut olla, koska tasa-arvoisuus oli saavuttamaton. Aina tulisi olemaan niitä, jotka tahtoivat ylentää itsensä muiden kustannuksella. Koko yhteiskunta-rakennus ei ollut muuta kuin rauhallinen tilaisuus muutamille sysätä raskain työ toisten niskoille, vapautuakseen siitä itse ja päästäkseen ylellisyyden ja hyvinvoinnin nautintoon.—Mutta yhtä vähän kuin oli yhteiskunnalla mitään tulevaisuutta, yhtä vähän oli tulevaisuutta odotettavana yksilöllä. Kaikki se onni, jota ihminen haaveksii ja odottaa tulevaisuudelta, on turha häikäsykuva,—niin, jos ei onneksi tahdo sanoa varallisuutta ja porvarillista avioliittoa; kaikki vähitellen sammuu ja katoaa ja muuttuu mullaksi; ihminen saattaa korkeintaan vaan surullisesti hymyillä sille elämälle, jota hän oli pantu elämään. Jos hän vielä jotakin toivoi ja johonkin luotti, niin oli se todistus hänen kehittymättömyydestään; kaiken kehityksen hienoin huippu oli synkkä pessimismi, ja sen järkevin pää—itsemurha.»