Niinpä tulee valtakaduilla lakkaamatta vastaani miesolentoja, jotka itsestään tahtovat luoda sekä minuun että muihin jonkun vissin kuvan. En tarvitse heitä tuntea; ulkonainen olentonsa heidät ilmaisee. Milloin heidät ilmaisee heidän muheva turkinkauluksensa ja ne silmäykset, jotka sen sisästä suvaitsevat kohdistua ohikulkijoihin, milloin heidän oma jäykistynyt niskansa, teeskennelty käyntitapa tai luonnottoman arvokas nauru. Samaa halua näen nuoressa virkamiehessä, joka ei katso minuun nähdäkseen, mitä minä olen, vaan nähdäkseen, mitä hänestä ajattelen, joka rupeaa puhumaan kanssani valituin lausein ja ääntänsä teeskennellen vakaammaksi, kuin hänen sisällinen poikamaisuutensa tahtoisi käyttää. Ja jos hänen tervehdyksensä ei olekaan mikään suloa tavoittava päännyökkäys, kuten naisen, niin puhuu ihan samaa kieltä se tekokylmä huolimattomuus, jolla hän ikäänkuin tahtoo tehdä uskottavaksi, että hänellä on liiaksikin tuttuja, tai että hän oli ajatuksissaan tervehtiessään, tai tahtoo sanoa, että se on vaan ulkonainen tapa hänellä, että hän tervehtiessään hymyilee ystävällisesti.
Ja jos tulen hänen vastaperustettuun kotiinsa, niin hänen raskaat huonekalunsa, hänen draperiansa ja mattonsa—kaikki minulle ilmaisee sen kuvan, joka hänen ajatuksissaan väikkyy ja jonka hän tahtoo siirtää minuun. Hän tahtoo uskottaa minulle kuuluvansa ylempään yhteiskuntaluokkaan, kuin mihin hän kuuluu, että hän on rikkaampi, kuin on, että hän rakastaa puhtautta enemmän, kuin hän rakastaa, ja niin edespäin.
Mutta kuvan luominen voi perustua haluun esiintyä jossakin erityisessä valossa myöskin mitä sisälliseen olemukseen tulee, eikä välttämättä tarkoita näin ulkonaista muotoa.
Kuka meistä ei tavan takaa huomaisi antavansa ihmisille toisen käsityksen itsestänsä, kuin mikä hän todellisuudessa on. Joka on tottunut tekemään havaintoja omasta sieluelämästään, on varmaan huomannut, että hän on eri ihmisryhmille antanut itsestänsä erilaisiakin kuvia. Hän on voinut yksille antaa aavistaa olevansa iloinen, käytännöllinen, elämänhaluinen optimisti, ja toisille jostakin syystä tahtonut esiintyä melkein »blaseerattuna», kaikki synkissä väreissä näkevänä pessimistinä; mutta kolmansien edessä, joille hän ei ole kyennyt mitään kuvaa itsestään antamaan, hän on saattanut tuntea semmoista epävarmuutta, että on ujostellut ja punastunut kuin koulupoika heidän edessään, aivan kuin olisi läpinäkyvä lasiastia.
Tunnen erään täydessä miehuudenijässä olevan henkilön, joka kokonaan elää siinä kuvassa, jolla hän luulee miellyttävänsä ulkomaailmaa. Hän on sisäisimmässä luonteessaan melkein naisellinen, suhteissaan lähimpiin tuttuihinsa aran hieno. Hän rakastaa kotia ja lapsiansa ja ottaa osaa koko sielullaan heidän puuhiinsa. Hän ihailee semmoista taidetta, missä löytää hiljaista, syvää runollisuutta, joka välttää efektejä ja kaikkea mahtipontisuutta. Mutta tämmöisenä hänet tuntevat vaan harvat lähimmät ystävät. Koko muulle maailmalle hän on ihan toinen henkilö: hän on siellä sitkeä öitten valvoja; juomatuulella ollessaan hän vetää alas kaikki pyhät, arvostelee lokaan koko maailman ja armon hänen silmissään on saavinaan vaan se, joka voi hänelle esittää jotakin suurta, meluavaa, mahtipontista. Ja tämä itsessään niin hieno sielu panee alttiiksi kotirauhansa ja kotionnensa näytelläkseen tuota tekokuvaa, jota hän luulee rakastettavan ja ihailtavan.
Tunnen niinikään taiteilijaluonteen, joka elää ja hengittää siitä kuvasta, mimmoisena yleisö häntä ihmettelee ja ihailee. En tarkoita, että hän olisi yleisön maun orja. Ei; hän on päinvastoin pikemmin luonut maun yleisölle. Mutta sen mukana hän on myöskin tullut luoneeksi oman kuvansa. Ja nyt hän ei voi mitään tehdä, minkä hän pelkää tulevan ristiriitaan tuon kuvan kanssa. Hän kärsii tästä, sillä se rajoittaa hänen alaansa ja estää häntä antautumista uusille urille. Ja sittenkään hän ei voi rikkoa kuvaa, jommoisena niin monet ovat häntä ihailleet ja rakastaneet.
Voin myöskin hyvin ajatella tiedemiestä, joka mitä ulkonaiseen asuun tulee, ei suinkaan välitä mistään kuvasta, vaan puikkelehtii mieluummin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ihmisjoukossa. Mutta istuessaan kirjoittamaan tieteellistä teostansa hänelle avautuu se maailma, jonka edessä hän ei suinkaan tahdo kulkea vähäpätöisenä ja huomaamattomana. Hän on vasta alkanut herättää suurempaa huomiota. Hän tietää, että yksi ja toinen tunnettu asianymmärtäjä on pannut hänet mieleensä, muodostanut itselleen käsityksen hänestä ja odottaa jotakin häneltä. Ja hänellä on hyvä vainu siitä, mitä hänen asemassaan olevan tiedemiehen sopii väittää tai olla väittämättä, mikä voi näyttää lapselliselta tieteellisessä teoksessa, vaikka olisikin tosi, ja mikä antaa puhtaasti tieteellisen vaikutuksen esitetylle asialle. Hän tuntee tarkoin kaikki tieteelliset lauseparret, joihin ajatukset, ovat puettavat, eikä hän voi vahingossakaan jättää mihinkään raakaa aukkoa. Ja vihdoin on hänelle selvänä suuntakin, mihin hänen asemassaan olevan tiedemiehen sopii pyrkiä. Sillä tuo »hänen asemassaan oleva tiedemies» on hänen kuvansa, joka häntä johtaa niinkuin valo pimeydessä. Totuus saa tulla perässä niinhyvin kuin taitaa.
Mutta selvimmin näen tätä riippuvaisuutta omasta kuvasta politikoitsijassa. Kuvan luominen ja kuvassa eläminen ikäänkuin kuuluu hänen ammattiinsa. Puolue, jonka johtaja tai vaikuttava jäsen hän on, on vähitellen omistanut sen kuvan hänestä, jota hän alkujaan on tarkoittanut tai joka on itsestään syntynyt silloin kuin hänen esiintymisensä ensi kerran onnistui ja herätti huomiota. Ja nyt on tämä kuva määräävä koko hänen elämällensä. Koko kysymys hänellä on osata ylläpitää tätä kuvaa puolueensa mielessä, olla poikkeematta niistä kehyksistä, joita tämän kuvan luonne määrää, taitavasti ja varovasti sovitella jokapäiväisiä valtiollisia tapauksia itseensä, mutta myöskin olla laiminlyömättä tilaisuutta, milloin kuvan omassa hengessä sopii rohkeasti astua esiin ja pitää sopivaa melua.—Omituista hänelle on vielä se, että hän on, verraten kaikkiin muihin mainittuihin esimerkkeihin, vähin itsetietoinen siitä, että hän toimii tämän kuvan voimasta. Hän on niin kaiken aikaa ja niin täydestä sydämmestä elänyt kuvassansa, että hänen sisällinen ihmisensä on sillävälin jäänyt kokonaan kehittämättä. Hän on täydellinen lapsi erittäinkin mitä hänen toimintansa vaikuttimiin tulee. Hän saattaa tehdä jotakin tavallisesta vihasta tai koston tuomasta ja kuvailla toimineensa puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Sillä hän on niin kauan uskotellut muita toimivansa jaloista ja ylevistä vaikuttimista, että hän vihdoin uskoo itsekin omaa valhettansa. Kun hän antaa äänensä ratkaisevaan äänestykseen ja lähestyy uurnaa, näkee hän itsessään vakavan, yleisissä asioissa koetellun, kaikkia syitä ja vastasyitä punnitsevan, taatun miehen, eikä hän tule ottaneeksi huomioonsakaan, että hän oikeastaan oli epävarma viimeiseen hetkeen saakka ja toimitti sisässänsä hyvin kevytmielisen »kruuna vai klaavan», ennenkuin pudotti lippunsa. Istuessaan lakiasäätävässä kokouksessa hän ajattelee sisällisellä liikutuksella sitä suurta edesvastausta, jota hän on pantu kantamaan ja unohtaa samalla, ettei hän suinkaan olisi sallinut, että kukaan muu olisi valittu tähän rasittavaan luottamustoimeen. Juhlapuheissa, vastauksissa maljanesityksiin, mietinnöissä, artikkeleissä ja omassa mielikuvituksessaan hän kuvailee toimivansa jaloista, ylevistä, isänmaallisista vaikuttimista, mutta itse asiassa hän toimii, niinkuin toimii, siksi, että hänen edessään on hänen kuvansa,—että tätä kuvaa kannattaa se puolue, johon hän kuuluu, että hänen täytyy tämän puolueen suosiota ylläpitää. Vielä enemmän:—Hän hämärästi aavistaa, että jos hän kallistaisi korvansa riippumattomille järjen ja sydämmen vaikuttimille, hän joutuisi kuin vuotavalle sannalle, koko hänen kuvansa horjahtaisi ja hän esiintyisi puolueellensa epäluotettavana, epävarmana, tai tulisi kokonaan mahdottomaksikin.
Kaikki tämä soveltuu nyt tosin yhteisen nimen, turhamielisyyden piiriin. Mutta kuitenkin nousee itsestänsä kysymys, mikä on tämän turhamielisyyden perustuksena, joka näyttää kaikkialla niin yhtäläisiä tunnusmerkkiä ja esiintyy kumminkin niin erilaisissa elämänoloissa. Onko se vaan satunnainen ominaisuus luonteessa, vika, josta voi vapautua heti kun on sen huomannut.
Ei, sitä se juuri ei ole. Päinvastoin se tuntuu olevan nykyisen kulttuuri-ihmisen perusominaisuuksia, joka ei riipu mistään satunnaisuudesta. Nainen, joka on tottunut viehättämään sillä kuvalla, jonka hän on itsestään luonut, ei voi mielin määrin luopua keikailemisen tavasta, jos hän keikailemalla juuri kuvaansa luo. Ainoastaan suurempi sisällinen muutos voi hänet tästä tavasta vapauttaa,—semmoinen muutos, joka tekee kuvan tarpeettomaksi, koska on tehnyt itse viehättämisen tarpeettomaksi. Toisin sanoen, hänen täytyy muuttaa uskoansa. Sillä se on hänen sisällisin uskonsa, että hänen on taivuttaminen toisten huomiota, tunnustusta tai rakkautta itseensä. Elämän koko viehätys on hänellä siinä, ja toimiminen jostakin muusta vaikuttimesta tuntuu hänestä käsittämättömältä, mahdottomalta, ikävältä. Elämä tältä toiselta kannalta ei vedä häntä puoleensa; ei viehätä häntä. Hänestä näyttää, että hän häviäisi tyhjyyteen, ettei hänestä mitään jäisi jäljelle, jos hän kadottaisi sen kuvan, minkä hän on itsestään luonut.