Sain käsiini pienen kirjasen, joka käsitteli itsesaastutusta. Ja tässä kirjasessa sana, ettei itsesaastutuksen paheesta voi löytyä muuta pelastusta kuin harras rukous. Aloin hakea tämmöistä pelastusta rukouksen avulla.
Mutta ei rukouskaan minua auttanut eikä pelastanut. Rukouksissani minä tunsin Jumalan suuren, isällisen läsnäolon, joka kyllä lohdutti ja turvasi, mutta ei tehnyt sitä, mitä pyysin: ei vapauttanut minua paheesta. Hänen läsnäolonsa oli aivan sanaton; vaijeten se vetosi minuun itseeni antaen tuntea, etten ollut tehnyt kaikkea mitä voin. Kun sitten aloin pyytää voimaa, niin näin, että sekin riippuu minusta itsestäni, ja kun joskus kiusauksen voitin, niin tunsin, että olin voittanut omin voimin. Jumala oli vetäytynyt syrjään.
Mutta minä lankesin uudestaan ja yhä uudestaan.
Tuskin olin iloinnut siitä tyydytyksestä, minkä saavutettu voitto tuotti, ja tuskin olin tälle voitolleni rakentanut valoisamman tulevaisuuden, kun uusi kiusaus minut petti.
Voimakkaan kiusauksen hetkenä koko tuo Jumalan kanssa perustunut maailma meni, kiusauksen herättämän mielialan rinnalla, niin pieneksi ja mitättömäksi ja oli niin vähän puoleensa vetävä, etten voinut kuin heikosti muistaa sitä olleeksikaan. Minä muistin silloin vaan, että kysymys oli omasta tulevaisuudestani ja edustani, ja kun jo tiesin, että tulisin lankeemaan, niin en ollut tietävinäni muusta kuin vaan siitä, että tulisin menettelemään omaa etuani vastaan, vähän kevytmielisesti, mutta itse asiassa tulisin vaan olemaan samassa asemassa kuin tähänkin asti olin ollut, en parempi enkä huonompi.
Mutta lankeemuksen jälkeen muistin jälleen Jumalani.
Miksi hän oli vetäytynyt niin näkymättömäksi silloin, kuin hänen olisi pitänyt minua asioissani auttaa? Miten hän siis tahtoi, että minun olisi pitänyt häntä rukoilla? Pitikö minun pyytää, että hän ratkaisevalla hetkellä paremmin ja tuntuvammin muistuttaisi itsestänsä?
Lupaisinko, vannoisinko hänelle ja kirjoittaisin valani paperilapulle, jonka päättäisin lukea kiusauksen herättämän mielialan vallitessa?
Minä lupasin ja minä vannoin.
Mutta aivan niinkuin ennenkin kadotti jumala ja hänen ilmakehänsä kaiken merkityksen, kun tämä mieliala jälleen minut valloitti, tukkien joka suunnalta näköpiirini. Tieto, että menettelen vastoin omia toiveitani, tulevaisuuttani ja etuani ei taas ollut minulle mikään ratkaiseva pelotin.