Mutta samalla tiesin horjumattoman varmasti, että juuri näin pitikin olla,—että tämä vaan oli kärkeensä kehittynyt taistelu sitä entistä olemusta vastaan, jonka olin ajatuksissani jo hylännyt, ja että minun asiani oli nyt vaan voittaa.——
Vihdoin aloin keskustella heidän kanssaan. Ja he tarttuivat siihen kuumeentapaisesti, aivan kuin hekin olisivat vaan hakeneet tilaisuutta päästäkseen vaikeasta asemasta. Pian olimme tuttavia ja pahin kankeus oli murrettu. Heidän huomiolla ja ystävyydellä ei tuntunut rajoja olevan. Enkä tiedä, kuka olisi voinut hienotunteisemmin varoa, etten minä vaan olisi epäillyt heidän minulle nauravan.
Mutta minä tiesin joka sanan mukana, ettei minun taisteluni vielä ollut lopussa. Selvästi tunsin, kuinka minä pelastuakseni koetin luoda heihin uuden kuvan itsestäni, jota he olisivat voineet ymmärtää ja asettaa tarpeellisen korkealle. Minulla oli ikäänkuin kiire antaa heille käsitys itsestäni. Tuntui niinkuin ei olisi ollut minkä päällä seisoa, ennenkuin heillä oli käsitys minusta. Sentähden minulla olikin hyvin paljon puhumista heille itsestäni ja ajatuksistani. Panin nimenomaan merkille, että tämä välttämätön tarve saada pian määrätyksi, mitä minä olin siinä uudessa maailmassa, jossa minulla ei vielä mitään kuvaa itsestäni ollut, olisi voinut antaa oman suuntansa koko minun vastaiselle kehitykselleni. Kuinka hyvin ymmärrän niitä nuoria, sivistyneestä luokasta lähteneitä »sosialistejä», jotka luopuvat entisistä elämäntavoista, antautuvat rahvaan sekaan ja koettavat omistaa sen elämäntapoja! Täällä he juuri tavallisesti eksyvätkin. He ovat luopuvinaan entisestä kuvasta, jossa ovat eläneet, mutta he samalla luovat uuden: he esiintyvät omituisissa puvuissa, he muuttavat käyntitapansa, rupeavat syljeskelemään, puhuvat luonnottomalla äänenpainolla ja lausuvat heille itselleen vieraita ajatuksia. Ja he ihmettelevät, ettei se totuus, jota he niin suurella ponnistuksella ovat koettaneet toteuttaa, annakaan heidän sydämelleen sitä rauhaa ja sitä tyydytystä, jota he olivat odottaneet. Päinvastoin heistä tuntuu kuin olisivat he rikkirevityt ja kaikkien jättämät: toverinsa he ovat itse hylänneet, yläluokka nauraa heille heidän selkänsä takana ja alaluokka ei ota uskoakseen sitä, mitä he koettavat vakuuttaa, vaan pysyy yhä sitkeästi omissa tuumissaan. Mutta kuinka hän voisikaan jäädä kokonaisuudeksi, kun hän entisen yhden kuvan sijaan nyt elää kahdessa ja kolmessakin: alaluokalle hänen pitäisi esiintyä heikäläisenä rahvaanmiehenä, tovereille yhteiskunnallisena uudistajana, ja yläluokalle jonkinlaisena intressanttina ilmiönä! Ja sentähden, jos hänen kärsimyksensä eivät jaksa viedä häntä Jumalan luo, hän tavallisesti palaa entiseen yhteiskuntaluokkaansa, ja, melkein jonkinlaisesta kostontunteesta julistaen valheeksi kaikki, mihin oli pyrkinyt, antautuu suuremmalla vauhdilla, kuin ennen, yläluokan elämäntapaan ja on valmis puhtaalla omallatunnolla ottamaan jälleen osaa sen sortoon ja väärinkäytöksiin.
Mahdotonta on ilman Jumalaa kokonaan vapautua entisestä kuvasta.
Mahdotonta on myöskin, ilman Jumalaa, olla luomatta uutta kuvaa samassa kuin entisestä vapautui.
Sillä jos ei riipu Jumalasta, niin ei voi muuta kuin riippua ihmisistä ja olla siis heidän käsityksensä orja.
Mahdotonta on minun siis pysyväisesti asettua oikealle tasa-arvoisuuden kannalle niiden ihmisten suhteen, joita olen pitänyt luonnollisina palvelijoinani, ellen ajattele Jumalaa meidän välillämme yhdistävänä siteenä, isänä samoille veljille.
Mutta jos ajattelen Jumalaa, niin en enää voi pitää yrityksiäni heitä lähestymään minään urotyönä. Minun täytyy päinvastoin vaan hävetä, että olen ollenkaan voinut pitää itseäni parempana ja arvollisempana heitä, —hävetä sitä, että minulla voi edes syntyä urotyön ajatus, vaikka kysymys ei ole ollut muusta, kuin tunnustaa Isän edessä, että minä en ole ylempi enkä etuoikeutettu oman veljeni rinnalla.
Tässä valossa minulle muuttuvat yhä epäselvemmiksi ne syyt, jotka ennen olivat tekevinään eriarvoisuuden meidän välillämme niin luonnolliseksi.
Pääsyy oli ollut se, että yksinkertaisesti olin sivistyneempi heitä. Mutta Jumalan edessä, kuten sanoin, juuri tämä tosiasia käski minua poistamaan kaiken eriarvoisuuden minun ja muiden välillä. Sillä minun sivistykseni ei vaikuttanut, että olisin ollut heitä arvokkaampi siveellisessä suhteessa. Siis juuri siinä, missä erilaisuus olisi oikeuttanut eriarvoisuuden, ei erilaisuutta ollut olemassa, tai jos oli, niin ei ainakaan minun edukseni. Minä en tosin tavallisesti puheessa käyttänyt rumia enkä raakoja sanoja, mutta minä tiedän, että ajatukseni ja useat tekoni eivät suinkaan olleet puhtaampia kuin heidän. Minä join hienompia juomia ja käytin siihen tarkoitukseen pimeämpää vuorokauden aikaa ja paikkoja, joista rähinä ei kuulunut kadulle,—mutta minä tiedän, etten minä suinkaan juonut vähemmän enkä kuluttanut siihen vähemmän aikaa.