Rukous tutustutti minua jumalaan. Oma rukoukseni loi minulle käsityksen
Jumalasta.
Eikä niin paljon rukous, kuin se, ettei jumala kuullut minun rukouksiani. Sillä samalla kuin tämä asia oudostutti minua, se myöskin saattoi minut yhä uudistuvalla huomiolla tutkimaan sitä olentoa, jota rukoilin. Mitä oli se jumala, jonka läsnäolon rukouksessa tunsin? Mitä hän minulta vaati? Miten hän suhtautui kaikkeen muuhun elämään,—siihen varsinaiseen, minun käsittämääni elämään, joka oli, kuten sanoin, ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä?
Tästä sisäisestä Jumalasta, joka näin syntyi sydämmeni salaisimpien ajatusten ja surujen kanssa, minä sanon, etten voinut kuvailla häntä siksi samaksi jumalaksi, kuin se, joka oli johtanut Israelia korvessa; tai siksi, joka oli puhunut Abrahamille, Iisakille ja Jaakopille, tai siksi, joka oli lähettänyt ainoan Poikansa maailmaa vapahtamaan synnistä ja kadotuksesta, tai siksi, jolle rakennettiin kirkkoja ja jota julkisesti palveltiin.
2.
Suhteeni ihmisiin nuoruudessa.
Minua sanottiin luonteeltani ujoksi, epäluuloiseksi ja helposti loukkaantuvaksi, ja joskus pidettiin ikäisekseni liian alakuloisena.
Tämmöinen arvostelu poika-iässä olevista ihmisistä ei ole suinkaan harvinainen, päinvastoin hyvin tavallinen. Sen lausuvat aikaihmiset, jotka ovat tekemisissä senikäisten kanssa, ja lausuvat usein semmoisista, jotka muuten voisivat näyttää vallattomilta, iloisilta poikanulikoilta. Mutta se seikka, että arvostelu on tavallinen ja usein kuultu, ei estä minua pitämästä sitä myöskin minun omana erikoisena luonnekuvauksenani.
Kun nyt kaikkia näitä ominaisuuksia ajattelen sisästäpäin, se on, ajattelen syitä siihen, miksi olin ujo, epäluuloinen, loukkaantuvainen ja alakuloinen, niin tunnen, että jos ottaisin nuo syyt esittääkseni minä samalla tulisin esittäneeksi oman olentoni ytimen.
Miksi olin alakuloinen?
Minussa oli alakuloisuutta enemmän kuin päältäpäin näkyikään. Tahdoin ja koetin sitä peittää, sillä sen syy oli jotakin, jota enin pelkäsin ilmaista,—nimittäin se pahe, josta juuri puhuin.