Mutta aivan erilleen tästä melusta ja humusta, sinne, missä laivan savu kiiruisessa lennossa kiisi kuun valaisemien korkeitten pilvien ohi,— missä yhä kuului laivan laineiden läiskähtävä murtuminen ja valaistun taivaan alla häämötti pimeä, tyyntynyt meri, sinne yksinäisyyteen perähyttien taa tuulen suojaan sijoittui nuori pariskunta.
He tilasivat kuumaa viiniä, ja istautuessaan huokasivat molemmat niin kuin olisivat vapautuneet jostakin rasituksesta.
—Todellakin, sanoi aviomies nostaen hattuaan ja pyyhkien otsaansa,— aivan kuin olisin päässyt jostain painajaisesta,—ush!
—Alarik, mitä sinä pidit Kröijeristä itsestään?
—Mitäs sinä, Lyydi?
—Olihan se hyvin komean näköisen, muistatko, silloin kun se nousi noin seisaalleen.
—Komea? Tjah. Saattoi olla. Minä vaan en ymmärrä semmoisia. Mitä se on olevinaan tuo alituinen nenän nostaminen ilmaan: "hyvät herrat!" Mitä hän luulee olevansa! Niinkuin ei muita ihmisiä maailmassa olisikaan tai olisivat ainoastaan sitä varten, että häntä kuuntelisivat. Se on vaan semmoista pöyhkeilemistä koko tuo puhe, että suomalaiset muka ovat leijonia. Yksinkertaisia, hitaita, kömpelöjä, taikauskoisia talonpoikia, joiden muokkaamiseen menee vielä vuosituhansia! Rakkaus kansaan, isänmaahan! Tiedätkö, minä suoraan sanoen en ollenkaan ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan. En ole koskaan ymmärtänyt. Pitääkö rakastaa noita talonpoikia? maisemia? Vai valtiotako tai kansaa? En minä ymmärrä kuinka käsitteitä voi rakastaa, sillä ne ovat vaan pelkkiä käsitteitä!—Ja näitkö sitä idioottia, sitä kauppiasta pöydän päässä, kuinka se hyväksyvästi söi ja mulkoili ja nuoli veistänsä? Kansallishegemonia! Minä voin ihan raivostua, kun kuulen tällaisia sanoja.
—Ei mutta huomasitko sitä jumalista neitiä, kysyi Lyydi, kuinka se tuli pöytään ja pani kätensä ristiin, näin, ja vääntyi ihan kuin korkkiruuvi, näin.
He alkoivat nauraa hillitsemättömästi.
—Vielä, vielä, hyvä Lyydi, näytä vielä kerran kuinka se pani, pyysi
Alarik naurun keskeltä.