Se oli se ylioppilaiden saattama herra, joka aikaansai viivytyksen. Hänellä näytti olevan loppumattomasti sanomista heille ja heillä hänelle.
Ja kapteeni, sen sijaan että olisi suuttunut ja käskenyt vetää laudat sisään, tähysteli vaan lainkaan hätäilemättä alas korkealta komantosillalta, sääret hajalla, kumartuneena käsiensä varaan matalia kaidepuita vastaan.
Vihdoin hän kuitenkin oikasihe ja katsoi kultaketjuista, raskasta kelloaan.
—Hyvät herrat, aika on lähteä.
Mutta lähtevä toveri laiturilla käänsi miellyttävät kasvonsa ylös kapteeniin, ja, pannen leikillisesti kätensä sydämmelle, sanoi kuuluvalla äänellä:
—Herra kapteeni, te tiedätte, että minä olen tuomittu lähtemään,— säälikää maanpakolaista. Ainoastaan muutama minuutti!
Kapteeni naurahti ja kumartui taas kaidepuita vastaan. Mutta laivamiehet kärsimättöminä rupesivat vetämään lautoja sisälle.
Silloin hän hyppäsi ylös keskelle noususiltaa, kääntyi laiturille päin, ja sanoi kovalla, sytyttävällä äänellä:
—Karkoitettuuna minä lähden teidän joukostanne, minä olen viheltänyt julkisessa paikassa ja minä olen yllyttänyt teitä sopimattomiin mielenosoituksiin. Onko se muka minun poikamaisuuteni, joka on ollut heille niin vastahakoinen? Onko se tuo hetkellinen epäjärjestys, minkä me aikaansaimme, joka on herättänyt heidät talviunestaan? Ei. Syvemmällä ovat syyt, ja suurempi on meidän rikoksemme. Me olemme viheltäneet heille itselleen. Ja he ovat ymmärtäneet, että me olemme tyytymättömät heihin, tapaan, millä he kansamme julkisia laitoksia johtavat. Ystävät! he ovat erottaneet minut teidän seurastanne. Ja lähtiessäni ei minulla ole teille muuta sanomista kuin: älkää unohtako sillä välin viheltämisen taitoa…
—Hyvä, hyvä, hyvä! huusivat hänelle muut laiturilta.