Se puolue, kansa, isänmaa—kuinka vaan tahdot,—joka näkee minun aatteeni toteutettuna, on kerran palkitseva minut.
Keskeltä näitä alituisia voimainponnistuksia, keskeltä tätä näännyttävää väsymystä, jonka kanssa saan kamppailla, minä uskon ennen kaikkea oikeuteen tässä maailmassa!
Ja sentähden minä uskon voimiini ja uskon tulevaisuuteeni.
Poikasi——.
Tässä jälkimäisessä kirjeessä oli äiti punasella kynällä vetänyt paksun viivan näiden sanojen alle:
"minä tunsin niin suurta kiintymystä häneen, etten voinut irtautua hänestä ennenkuin olin hänen isänsä kanssa järjestänyt kaikki hänen kouluasiansa."
Luettuansa kirjeet viimeisen kerran, hän laskeutui polvilleen oman tuolinsa eteen ja rukoili siinä pitkän ajan.
Sitten hän nousi, tosin itkettyneenä, mutta lohdutuksen ilme silmissä, ylös, kääri kirjeet kokoon, korjasi pöydältä valkoset, hautauskukista kootut myrtit ja ottaen käteen sukan istui nojatuoliinsa. Puinen parsinsieni tuli esiin sukan kuluneesta kantapäästä suurena kuin täysikuu.
—Annaliisa! huusi hän suljettuun oveen päin, ja kun sieltä ei kuulunut liikettä, vielä toisen kerran:
—Annaliisa!