—On, sanoi Alarik lyhyesti, ja hän nähtävästi pidätti itseänsä lisäämästä jotakin vielä.
—Ja muista siis mitä tohtori on sanonut On esimerkkiä ihmisistä, joita halvaus on kohdannut hyvinkin nuorella ijällä eikä ole kumminkaan uudistunut ennenkuin seitsemännelläkymmenennellä. Tyyntynyt elämänlaatu, hiljainen työ rauhallisen perheen keskuudessa, elämä nykyisyydessä, täydellinen huolettomuus ja suruttomuus tulevaisuuden suhteen—tämä kaikki on voinut pelastaa uudistuskohtauksesta.—Ja jos sinun olisi edes pakko ajatella mitään asioita! Onhan meidän toimeentulomme aivan taattu. Meillä on paljon enemmän kuin kylläksi. Mitä sinä vielä tahdot?
Alarik ei voinut hermostumiselta mitään vastata, yritti, veti jo henkeä sisäänsä, mutta puhalsi nenän kautta ulos.
—Ai, haisevatko minun käteni kotletiltä? Olisit ennen sanonut!—No muista nyt kaikki, mitä olet luvannut!
Ilosesti hyräillen Lyydi meni omalle puolellensa, eikä ollut huomaavinaankaan Alarikin hermostumista.
Alarikin luona oli taas kaikki hiljaa.
Hän käänteli pari kertaa lehteänsä, muutti sen toisiin taitoksiin.
Mutta laski sen sitten pian huoaisten pöydälle.
Ja sanomaton suru kuvastui hänen kasvoissansa.
Sitten hän nousi ja rupesi kävelemään edestakasin.
Kun ajattelen, on se oikeastaan hirmuista, mikä minussa tapahtuu. Nyt en taaskaan voinut häntä sietää. Toisinaan, vaikka kuinka koettaisin, en voi saada esille entistä rakkauttani, en voi, en voi, en voi!