—Sinä minun rakas, rakas Jennyni! sanoi Lyydi, kietoi tapansa mukaan hänen päänsä molempien käsiensä sisään ja puristi kaikesta voimastaan.
—Mutta eihän me olla juotukaan kahvia, sanoi hän sitten.
—Älä menekkään hakemaan kuumempaa. Minä jo äsken koettelin: se on ihan hyvää näin.
Ja kun he joivat, sanoi Jenny:
—Minua muuten kummastuttaa, että sinusta on maallemuutto niin vastenmielistä. Se voi olla hyvinkin ihanaa elämää. Ajatteles vuodenaikojen vaihtelua, ajattele kevättä, kun kaikki sulaa ja puut rupeavat viheriöitsemään, sitten kesä kukkineen ja niittyineen— elonkorjuu, syksypimeätkin ovat vaihtelevaisuutena miellyttäviä, entäs talvi!—se on oikeen minun vuoden aikani, se valkonen lumi ja kylmä raitis ilma ja se tyyni hiljaisuus!—Jaa yksi asia, Lyydi! Muista, että jos muutatte sinne Kukkilaan, me tulemme teidän säännöllisiksi kesävieraiksenne. Ajatteles kun me sitten yhdessä sinun kanssasi menemme sieneen—oikeen pitkille matkoille, niin että vähän pelottaa joko olisimme eksyneet. Ja siellä vaan huudetaan toisillemme uu-uu! ja sinä vastaat uu-uu! Täällä ollaan! Sinähän rakastat karvalaukkuja?
—Ei, kyllä minä leppäsieniä—
—Minä taas rouskuja, suolattuina,—ah se on ihana maku.
—Onko ne semmoisia kellertäviä, suuria?
—Valkosia. Vähän niinkuin rasvasia päältä, suuria, reunat kääntyneet alaspäin ja hiukan karvasia.
—Ahaa, kyllä nyt tiedän. Ne on mainioita.