Kapteeni teki parastansa.
—No, maisteri Kröijer,—sanoi hän puhujalle ääneen, niin että kaikki kuulivat,—te olette nyt merellä ja saatte luvan oppia meritapoihin. Helan går!—Hän nosti ryyppylasinsa ilmaan ja nielasi sen sisällyksen, pitkään rykäisten mielihyvästä.
—Olipa tämä eropassi sentään tuntuva kolaus teille, tunnustakaa pois!
Kröijer katsahti vilkkaasti ympärilleen. Kaikki katsoivat häneen. Ja samassa hän lämpeni.
Yrittämättä tehdä vastaustansa vähemmän julkiseksi kuin oli kapteenin kysymys, hän sanoi:
—Yliopisto olisi tuskin voinut suurempaa palvelusta minulle tehdä, sillä se ajaa minut kahdeksi vuodeksi yksinäisyyteen,—se on juuri se aika, minkä minä tarvitsen lopettaakseni lainopillisen lukutyöni. Kuten tiedätte on elämä poliitisessa agitatsionissa semmoiseen tarkoitukseen vähemmin sopiva.
Kapteeni nauroi, niinkuin jotkut matkustajistakin.
—Minä en ole mikään fenomaani, sanoi hän, mutta kuitenkin täytyy tunnustaa, että rakastan tuommoisia mielenosoituksia, vai miksi niitä sanottekaan,—rakastan riivatusti!
—Te ette ole fenomaani? Kuka voi olla muuta tässä maassa?
—En ole svekomaanikaan, minä en ole sitä enkä tätä.