—Tuo meidän herra se on aina yksin, aina yksin. Mikähän senkin elämä oikeastaan lienee!
Sitten olivat sammuttaneet kynttilänsä ja panneet maata, eivätkä tienneet oliko herralla ehkä vielä kauemminkin ollut valoa.
Jo kello 7 aamulla oli Alarik kumminkin pystyssä.
Tuodessaan hänelle kaakaota verannalle vanha kyökkipiika oli vielä itsekseen ajatellut: kas tästä nyt tulee herralle koko kesän pysyvä tapa. Oli sekoitellut hänelle kaakaota ja hän oli kehaissut sitä hyväksi.
Lyydi nukkui silloin vielä.
Hän heräsi yhtäkkiä siihen, että niinkuin jokin lasi olisi pudonnut ja mennyt rikki. Sitten kuului ikäänkuin pöytää tai tuolia olisi rajusti lykätty paikaltaan ja jokin kovasti kolisten pudonnut alas.
Samassa töytäsi kyökkipiika sisälle ihan vaaleana, ja silmät kauhusta pyöreinä huusi:
—Herra kaatuu, herra kaatuu!
Lyydi säikähti niin että sydän lensi kurkkuun ja tuskin saatuaan jotain yllensä juoksi verannalle.
Siinä makasi Alarik pitkänään permannolla kovassa puistatuksessa, tunnotonna.