Kapteeni istui nojaten päätä nyrkkiinsä, silmät rypyssä, ja kovasti mietteissään.
—Ymmärtäkää, jatkoi Kröijer, että se on aate, joka meitä innostuttaa eikä mikään oikeuden ja tasa-arvoisuuden vaatimus,—aate, täynnä elämää ja luovaa voimaa. Se on aate siitä, että suomalainen ihmisrotu on kohoova itsenäiseksi kansaksi, itsemäärääväiseksi, luova oman sivistyksensä omalla kielellään. Te, jotka ette ole tämän aatteen lapsia, te ette voi ymmärtää meitä. Sillä kaikki riippuu siitä, että meillä on usko suomalaiseen kansaan ja sen tulevaisuuteen, meillä on rakkaus tähän kansaan, sen kieleen, sen entisyyteen—Kalevalan laulajiin, Kantelettaren runoihin, meillä on usko sen kulttuurivoimaan, usko siihen, että tämä voima on tarpeellinen ja välttämätön Euroopassa.—Te ette näe mitään siellä, missä me tunnemme koko elämämme olevan. Ymmärtäkää siis, että me elämme tästä aatteesta.——
Hän riuhtasi ruokaliinan rinnaltaan ja nousi seisaalleen, miehekkäästi katsahtaen koko vierasjoukon ylitse. Eikä kukaan ihmetellyt hänen käytöstään, kaikki kuuntelivat ja syönti oli useimmilta kokonaan unohtunut, niin että palvelijaneidit vihdoin neuvottomina kantoivat pihvivadit pois.
—Teille se näyttää mahdottomalta, ja te olette valmiit nauramaan koko ajatukselle; mutta meissä elää usko tähän ajatukseen, siinä koko erotus,—usko siihen, että kerran tämä meidän Suomi on itsetajuisena kansana liittävä uuden suomalaisen aineksen Euroopan kansojen perheeseen. Me kuulemme jo humua tämän ajan lähestymisestä. Me kuulemme tämän ajan enteet Suomen kielen rikkaissa soinnuissa, me näemme ne suomalaisen talonpojan valistumisen halussa, hänen vapaassa ryhdissään, hänen työkyvyssään—ja ei ainoastaan siinä!—Mitä puhuu se tuore eloisuus, joka seuraa kaikkia kansallisia sivistyslaitoksiamme, se uhkuva loppumaton voima, joka luo tyhjästä ja synnyttää kuin loihtimalla kaikki, mitä kansallista olemassaoloa varten tarvitaan?— Vielä sanon enemmän: mitä puhuu se tosiasia, että tuo meitä elähyttävä usko yhä kasvaa ja laajenee Suomen sivistyneessä väestössä; että se tempaa mukaansa yhä useampia kansalaisia, sytyttäen heidät niinkuin se on sytyttänyt meidät; että yhä useammat heräävät kansalliseen itsetietoon ja uskaltavat sanoa: minä olen ja tahdon olla tshuudi, minä olen suomalainen enkä mikään muu; kansani on tuntematon ja halveksittu, mutta minä tahdon astua sen riveihin, tahdon nostaa sen merkitykseen ja voimaan, kunniaan ja maineeseen!
—Tyttö, tuokaa pullollinen tokaieria! sanoi pöydän päästä lihava muljosilmä kauppias, joka oli syönyt kaiken aikaa, mutta kuunnellut tarkkaan joka sanaa ja nähtävästi hyväksynyt.
Joku toinen tilasi kokonaisen munkkia, moni nousi ylös eikä kukaan ajatellut enää syömistä.
Kröijerin ympärille, hänen sytyttäessään sikaria, kerääntyi koko lauma esittämään itseänsä.
Yksi tahtoi kiittää hänen miehekkäistä sanoistaan, toinen tahtoi ilmoittaa, ettei hän milloinkaan ennen ollut asiaa tältä kannalta ajatellut, kolmas puristi vaan hänen kättänsä ja kyynel silmässä tuijotti häneen merkitsevästi hetken.
Joku sanoi suoraan:
—Minä olen ollut tähän asti suomalaisuuden vastustaja. Nyt olen minä fenomaani!