Hän pysähtyi ja pani tuskissaan molemmat kätensä päälaelle.
—Oletko sinä kävellyt vedellä, minun Vapahtajani?
Samassa hänen silmänsä alkoivat loistaa: hän oikasi ruumiinsa ja jännittyi taas, niinkuin torpasta lähtiessä.
—Sinä olet sanonut: joka uskoo, ne työt kuin minä teen, hän on myös tekevä. Sinut kutsun todistajakseni. Nyt, nyt, minä menen!
Friida samassa kääntyi ja unohtaen kipeän polvensa juoksi joelle päin.
Hän seisahtui hengästyneenä ylänteelle, mikä oli estänyt näkemästä rantaa.
Siinä se virta nyt oli.
Kuu kimelteli vielä sen rauhattomalla kalvolla, joka liikkui nopeasti eteenpäin ja vei muassaan sikin sokin hyppeleviä pikku laineita.
Kun Friida näki virran, alkoi hän hengittää syvään ja pian. Samassa hän meni varmoin askelin alas rantaan.
Hän pysähtyi sille sillalle, jonne venemies oli heidät illalla tuonut, riisui hatun päästänsä ja pani sen maahan. Sitten tuli ihan äärimmäiselle reunalle ja nosti käsivarret silmilleen.