Hän otti pojan polvellensa, katsoi silmiin ja taputteli lapsen kiharaista päätä.
—Kouluun teidän pitäisi panna tämä poika, sanoi hän emännälle.
Emäntä nauroi:
—Johan nyt luopuisin lapsestani!
Mutta vaikka rovasti näki, ettei emäntä ottanut asiaa kuuleviin korviinkaan, ei hän kumminkaan herennyt siitä puhumasta. Joka kerta kun hän tapasi, aina muisti uudistaa kehoituksensa.
Manu murahteli pahasti itseksensä.
Ja vihdoin emäntäkin alkoi lastansa tarkastella.
—Mitä ne sinusta sanovat, oma Heikki-tupukkani, hän sanoi puristaen lasta rintaansa vasten.—Onko lapsen ikävä yksiksensä? Niin niin, onhan lapsen ikävä yksiksensä! Käykö äiti Heikillensä toverin hakemassa? Käyhän äiti.
Emäntä oli sitten käynyt ruukilla Iskan puheilla ja oli ottanut Manun varoituksista välittämättä Heikki-poikansa mukaansa. Oli sanonut, että katselkoon sitä siellä kylliksensä.
Ja Heikki oli jäänyt yksin ulos, kun äiti kävi sisällä Iskan luona. Paljon oli hänen ohitsensa silloin mennyt ihmisiä, ja Heikki oli vain niitä katsellut, ei ruukkia, ei pyöriä eikä savupiippua.