Hänen vuoteensa oli laitettu, uutukaiset lakanat olivat ihkasen sileinä. Ja kello oli jo kaksi aamulla.
Oli jotakin naurettavaa tuossa sängyssä, joka odotteli Ollia.
Kuinka monta kertaa oli Heikki ennen nähnyt näin yöllä tuon sängyn samalla lailla tyhjänä; ja odotellut Ollia ja ajatellut häntä ikävöiden, surrut sitä, ettei Olli viitsinyt hänen kanssaan liikkua, vaan piti parempana muitten toveriensa seuraa!
Mutta nyt Heikkiä melkein nauratti. Kaikki tuo oli nyt äärettömän vähäpätöistä. Miksi Heikki oikeastaan olikaan pitänyt suhdettansa Olliin niin tärkeänä? Aivan kuin Ollin kaltaisia ihmisiä ei olisi kuin yksi ainoa, Olli itse; vain tuo Olli pitkulaisine kasvoineen, jotka punersivat tiheistä täplistään, ruskeine silmineen, joitten ympärykset kuumottivat alituisesta hieronnasta.
Fannyn nimi huulilla Heikki vihdoin nukkui.
Mutta aamun jo sarastaessa Olli kopisteli sisälle.
Heikki heräsi puolivalveille ja näki, että hän oli kovasti juovuksissa.
Heikki kääntyi hermostuneesti toiselle kyljelleen päästäkseen Ollia näkemästä.
Mutta Olli oli huomannut Heikin inhon.
—Niin, niin, sinä Heikki, sanoi hän riisumatta päällystakkiaan ja pitäen käsiään syvällä sen taskuissa,—mutta vaihetaanpa, Heikki, vaihetaanpa! Ota sinä minun elämäni ja anna minulle omasi! Minulla ei ole kotia, anna se minulle; saat kaikki minulta, tuon saappaan ja rillit ja kaikki mitä tahdot—minulla ei ole kotia, vaihetaan! Kuuletko? In vino veritas!