—Se on jo punaisen aitan luona!
—Vai ei vielä sen lähempänä.
Mutta Heikki ei saa rauhaa. Milloin on äitiä nykimässä, milloin ikkunassa katsomassa. Mies tuli pihaan. Äiti vain kirnulla.
—Se tulee, se on jo pihassa—voi, voi, äiti hoi,—pian, pian!——ja
Heikiltä pääsi itku.
—Mikä kumma sen lapsen onkaan? sanottiin pirtissä. Mies tuli tupaan.
Äiti katsoi häneen kirnulta. Ja tunsi pian vieraan.
—Kah, Iskako se on? No totta maar kerrankin! Ja Liisako-typykkä se on mukanasi?
Ja äiti antoi miehelle kättä ja käski tuvan perälle. Isä oli poissa kunnan asioilla. Sitten äiti sanoi Leenalle, että laittaisi kahvit tulelle ja veisi kamariin, jonne he kyllä kohta tulisivat, jahka vain tästä kirnuamasta pääsisi.
Iska alkoi emännän kanssa puhella kaikenlaisista asioista, joita ei Heikki oikein ymmärtänyt. Sen hän vain kuuli, että äiti sanoi kaksi kertaa: "Jääköön vaan tänne Heikin toveriksi".
Se pieni tyttö, joka oli tullut mukana, kiipesi heti tultua tuvan penkille ja alkoi katsella ikkunasta ulos. Ei ollut tietääkseenkään tuvassa-olijoista.
Muitten puhuessa keskenään Heikki tuli hiljaa tytön lähelle, katseli sitä joka puolelta, erittäinkin hänen jalkojansa, jotka olivat punaisen ruskeat, täynnä kovettuneita naarmuja.