Mutta nyt oli kesä päättynyt. Huomenna olisivat nämä hiljaiset seudut jo jätetyt ja puhaltamassa levoton kaupunkilaistuuli. Syyspuvut, hatut, hansikkaat, esplanadi kappeleineen ja sähkövaloineen——! Siellä ei pysy muistossa hieno kesähattarain ja rantakaislikkojen kutoma sydänten side—
Muistuttamatta!
Oh! Alkaisiko taas sama hirveä talvi! Pitäisikö Heikin taas näytellä syrjäytetyn ja unohdetun osaa, alituisesti vahtia sopivaa tilaisuutta, milloin muistuttaa Fannylle olemassaolostaan, hakea hänen suosiotansa ja asettua hänen silmäystensä eteen, mihin hän katselleekin, milloin iloita myhähdyksestä, jonka hän on ohimennen suonut, milloin taas katkeroitua vieraille suodusta huomiosta—ja alituisesti, alituisesti tavoitella vain tuota saavuttamatonta, alentua, nöyrtyä tuhat kertaa ja sittenkin vain tavoitella!
He istuivat kaupunkiinlähdön edellisenä iltana kaikki kokoontuneina suurelle verannalle, jonne näkyi tyyni, ruskoisia pilviä kuvastava järvenpinta ja jonne puutarhan ruusut tuoksahtelivat pienimmänkin henkäyksen käydessä.
He kuuntelivat pianonsoittoa, joka kuului eteishuoneesta verannalle.
Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, taivas rusotti, työväki oli vaiennut ja kadonnut. Hiljaiset yöperhoset vain silloin tällöin lentelivät lentojaan.
He istuivat hiljaa, puhumatta sanaakaan keskenänsä, kukin omalla mielisijallaan eri paikoissa suurta verantaa. Fanny istui kaukana verannan päässä molemmat kyynäspäät nojaten kaidepuihin ja kädet korvain takana.
Soittamassa oli Fannyn täti, vanhanpuoleinen, pitkäkasvuinen neiti. Hänellä oli tapana näin iltaisin soittaa heille kaikille. Hän saattoi istua tuntikausia pianon ääressä kadottamatta hetkeksikään kuulijoittensa huomiota. Pitkillä, laihoilla ylimyssormillaan hän soitteli, ilman nuotteja ja ilman valoa, silmät enimmäkseen kiinni ja ruumistansa rytmin mukaan tuuditellen. Hän oli Fannyn näköinen, vanhanaikainen väritys koko olennossaan, jo harmahtavat hiukset nostettuna päälaelle, ilman mitään otsatukkaa, hän oli sanomattoman kaunis soittaesaan. Silloin vain hän oikein elikin.
Hän rakasti erikoisesti vanhaa musiikkia. Jumaloi Beethovenia ja soitti yhtä täydellä hartaudella Chopinia ja Schumannia, joihin sai valetuksi ylimyksellistä väritystään. Uutta musiikkia Wagnereineen hän ei voinut sulattaa. Hänellä oli tapana sanoa, että tuo uusi suunta oli tuonut sanoja musiikkiin. Hänen mielestään ne eivät olleet missään niin vieraat kuin musiikissa, joka oli sanattomuuden maailma. Sanat vaikuttivat siinä niinkuin taulussa alastomuus, joka vieraita aisteja herättämällä hämmentää taiteellista puhtautta. Ja uusin musiikki oli hänestä pahin kaikista: se oli alentunut alttiiksi vain semmoisille tunteille, joita oli kiihotettu esiin sanalla, palveli vieraita jumalia.
Perheen nuoremmat jäsenet antoivat hänelle anteeksi nämä hänen ominaisuutensa. Silloin tällöin he vain yltyivät hänen kanssaan kiistelemään ja masensivat hänet silloin enemmistöllään.—Kauan he kaikki aina valvoivat, kun täti alkoi soittaa, ja soiton päätyttyäkin kesti vielä puhetta ja muistelua pitkälle yöhön.