Muulla tavalla ei voinut ollakaan. Kuinka isä olisi muuten voinutkaan Liisan tulevaisuuden turvata ja mihin käsiin hän olisi voinut paremmin uskoa Vuorelan vanhan perintötalon kuin Juhon ja Liisan! Se oli kaikki viisaasti ajateltu ja tehty!
Ja Heikki oli kuin lamautunut.
Mitenkä Liisa taisi!—
Selvästi muisti Heikki Liisan koko olemuksen—semmoisena kuin tämä seisoi Honkavaaran polulla esiliinaansa oikoen. Mikä hienous, mikä pyhä siveys huokui hänestä! Silloin Heikki ei ollut ymmärtänyt jumaloida hänen olemustansa. Kuinka hyvin hän nyt olisi ymmärtänyt! Se oli nyt melkein käsittämätöntä korkeutta tuo Liisa tummine silmineen, alituisesti liikkeellä hiljaisissa kotiaskareissa, ei koskaan tyytymätönnä, kohdellen omituisen tyynesti kaikkia, aina itsekseen miettimässä—ja vain silloin tällöin jollakin sanalla tiedottomasti ilmaisten, kuinka hänen ajatuspiirinsä yhä lavenee.
Häntähän Heikki oikeastaan rakasti ja oli koko elämänsä rakastanut. Eikö Liisa sitä tiennyt, koska sanallakaan hänelle ilmoittamatta oli mennyt Juholle! Ei, hän ei tiennyt sitä. Hän oli käsittänyt, että Heikki oli hylännyt hänet luotaan silloin Honkavaaralla. Ne siellä maalla eivät usko sanoja eikä tunteita. Ne uskovat vain tekoja.
Mutta ehkä isä on hänet pakottanut Juholle. Niinhän tekevät useimmiten talonpojat, joilla ei ole poika-perillistä: tytär kotivävylle ja itse syytingille! Eikä Liisa ole voinut vastustaa vanhan kasvatti-isänsä tahtoa——
Hän on ehkä sydämessään kärsinyt?
Kaikki on särkynyt kotona. Isä on sieltä poissa—hautuumaalla. Vanha Vuorelan perintötalo—ruokakelloineen ja kaivonvipuineen—niin, ja yksinäinen koivu siellä niityn ojan reunalla—se ei ollut enää Heikin koto. Siellä liikkuu hiljaisissa askareissa nuori emäntä—se on vain Heikin nuoruuden ystävä, heillä on yhteistä vain muutamat lapsuudenmuistot, ei mitään muuta!
Mutta kenellä sitten on enää mitään yhteistä Heikin kanssa!
Heikille oli nyt selvää, ettei hän ollut mitään elämässään saavuttanut —ei yhtäkään niistä tarkoitusperistä, joita oli tavoittanut. Maineen hän oli saavuttanut, mutta ei sitä, mitä oli maineen saavuttamisella tarkoittanut. Ei yksikään niistä, jotka panivat arvoa Heikin luvuille ja edistymiselle ja jotka hänen nimeänsä usein mainitsivat,—ei yksikään niistä rakastanut häntä. Ei yksikään ihminen tuntenut häntä! Yhä kauemmas hän oli tullut ihmisistä.