Ei siis kumma, että vanha rovasti hämmästyi nähdessään edessään Manun— tuon vanhan, kiivaan vuorelaisystävän. Rovastin pitkäripsiset, hyväntahtoiset harmaat kulmakarvat nousivat korkealle ylös pitkin ryppyistä otsaa.
—Vai Vuorelalta terveisiä, vai niin, vai niin—vai niin?
Vanha rovasti, jonka pitäjäläiset—uusniemeläisistä ei silloin tietty— olivat yksimielisesti paimenekseen pyytäneet, oli sydämessänsä vuorelaisiin kiintynyt. He olivat tämän seudun kantaväestöä, kasvaneet siihen kiinni kuin turve maahan. Mutta rovastin pyrinnöt tahtoivat viime aikoina yhä useammin mennä vuorelaisten mieltä vastoin. Rovasti oli itsekin siitä pahoillaan ja tunnusti syyn osaksi olevankin hänen puolellaan, sillä hänhän oli itse entisestään muuttanut paljon katsantokantaa juuri maallisten, kunnallisten asiain hoidossa. Hänestä oli tullut lämmin kansansivistyksen harrastaja, ja hän puuhasi kouluja ja kaikkea maallisen tiedon viljelystä. Suuri Snellmanin herätys oli lyönyt häneenkin leimansa, innostanut vanhan sydämen ja juottanut uutta toimintakykyä niihin suoniin, jotka muuten jo olisivat alkaneet kuivua ja väsähtyä hervottomuuteen.
Ja hänen tietysti täytyi kannattaa sitä kunnan miestä, joka häntä sekä ymmärsi että toimillansa kaikin puolin auttoi—Niemelää.
Mutta vaikka rovastin oli näin yhä enemmän taivuttava niemeläisten puoleen, oli hänen vanha sydämensä kumminkin vuorelaisten.
Rovasti käski Manua istumaan. Ja he puhuivat pitkään keskenänsä, isännästä ja pojasta.
Lopuksi rovasti sanoi tulevansa Manun mukana Vuorelaan. Ehkä hänen käynnistään jotakin apua lähtisi.
Vuorelan isäntä oli hyvillään rovastin tulosta. Oli kuin olisi vanha ystävä tullut sovinnon kättä tarjoamaan. Mutta kunnan asioista ei Vuorela tahtonut puhua mitään. Ei myöskään tuosta maaseutukirjeestä tullut mitään puhutuksi. He eivät kumpikaan tahtoneet kajota asiaan, joka oli heidän ystävyytensä väliin tullut, vaan koettivat rakentaa uutta sopua vanhan erimielisyyden päällitse. Rovasti puhui sentähden Vuorelan perheasioista, ja Vuorelan isäntä puolestaan puhui nyt niistä mielellään.
—Herrassa nukkunut vaimosi, sanoi vihdoin rovasti,—oli toimeliaimpia emäntiä mitä täällä tunnen. Hän lienee sinuakin elähyttänyt, koskapa nyt olet näin hiljaiseksi vaiennut.
Mutta Vuorelan isäntä ei ruvennut nytkään sinnepäin vastaamaan.