Miksi he muuten olisivat kaikki yhä vielä muistelleet "Heikki-maisterin aikoja" jonkinmoisena pyhäisen rauhan ja siunauksen aikana!
Ja miksi he muuten sanoisivat lähettävänsä toisen Heikin "justiin siihen samaan Helsingin kouluun".
Ne raukat toivovat, että ainakin toinen Heikki palajaa.
Ja siinä toivossa ne uskaltavat vaikka mitä.
—Se sinisilmä lapsi, ainukainen,—valkoisine kiharoineen!
Oli niinkuin Heikki olisi nähnyt itsensä tuona lapsena, uudestaan pienenä pyörivän kuistin penkkien luona ja kaivelevan pihamaan mullassa.—
Ja sitten nähnyt itsensä jo kasvaneena, milloin työssä kotipellon vaon päässä, milloin täällä ylhäällä ullakkokamarissa, ponnistellen ajatusvoimaansa, suurella vaivalla vihdoin saadakseen kokoon kömpelön lauseen elämästä ja onnesta.——
Siksi Heikiksi takaisin! Takaisin ujoksi lapseksi, takaisin pieneksi, vähäpätöiseksi niinkuin silloin!
Kunpa saisi nyt nukkua tänne ylös niinkuin ei olisikaan koskaan ollut täältä poissa, rauhallisesti, tietäen, että siellä ulkona on piha ja talli ja ruokakello,—että ne ovat ihan tuossa seinän takana—ja että ne eivät ole vieraat, vaan tuntevat hänet, eivätkä kummastele, kun hän aamulla tuke ulos—
Mutta se kaikki on mennyttä. Ne eivät tunne häntä.