Heikkiä hytkäytti. Hän avasi kirjeen vähän levottomana.
"Heikki-pojalleni!
Nyt kirjoitan sinulle, rakas poikani, taas uudella käskyllä, että tulet kotiin niin pian kuin asiat myöden antavat, meillä alkavat kevätkylvöt nousevalla viikolla ja minun tahtoni on, että tulet jo kohta kotiin, eihän sinusta muuten maanviljelijää koskaan tule, jollet saa olla mukana talon töissä, ja minä olen jo vanha mies enkä jaksaisi, niin myös tahdon sanoa Liisan puolesta terveisiä, joka on emäntänä täällä vanhassa Vuorelassa, että hänkin pyytää sinua kiiruusti tulemaan kotiin. Isäsi."
Oli niinkuin Heikki olisi tullut jostakin korkeudesta alas.
Oh, kuinka tämä putous tuntui katkeralta!
Kevätkylvöt, likavesistä lirisevät purot, siat, lampaat, aidat, ojat, lantatunkiot ja sontaiset rengit päivettyneine naamoineen, puukko toisessa kädessä ja toisessa höyryävä peruna, ja koko väestö tapoineen ja puheenparsineen.
Sinnekö, sinnekö ikipäiviksi?
Kaikki tämä tuli kuin hajoittava, raaka voima keskelle ihanaa aatteiden maailmaa, ruhjoi alas kaiken ja levitti itsensä säälimättä sijaan.
Oli niinkuin itku olisi tahtonut tuohon paikkaan tukahduttaa, mutta se ei tullut edes silmiin asti.
Heikki tunsi isänsä ja näki hänet nyt ihan kuin elävänä edessään,— hänen varman, tasaisen, mutta peräytymättömän luontonsa. Siinä ei auttanut muu keino kuin totteleminen.—Tuon rauhallisen olennon edessä meni säpäleiksi kaikki aatteellinen isänmaallisuus, niinkuin se olisi ollut tyhjä tuulen tupa; kaikki purkautui samassa hetkessä, ja jäljellä oli käytännöllinen todellisuus: Vuorelan saviset pellot ja isän kysyvä, odottava katse.