Siitä tuli pitkä, kaunis kirje, jossa Heikki vaati isää välttämättä tulemaan. Juhla tulisi olemaan niin suuri, ettei koskaan vielä semmoista oltu nähty eikä kuultu. Sen tarkoituksena oli samalla saada lähennetyksi sivistyneitä ja talonpoikia toisiinsa ja johtaa heitä ikuiseen liittoon, yhteiseen työhön isänmaan palveluksessa.—Saisihan isä sitten tutustua Heikin tovereihin, joihin Heikki oli ennättänyt lujasti kiintyä, saisi kuulla itse Snellmanin puhuvan, näkisi Koskisen ja Meurmanin ja monia muita isänmaan ensimmäisiä miehiä.—Liisa kyllä hoitaisi taloutta sillä aikaa.
Ja tämän kirjoitettuansa hän rauhoittui, riisui vaatteensa ja heittäytyi vuoteelleen, vielä yhä muistellen siellä kaukana kultaisessa kodissa olevaa isää ja Liisaa.
Ja hän vaipui syvälle näihin kotoisiin muistoihin. Koko lapsuus kulki hänen editsensä. Ajatus viivähti monessa muistossa ja kietoutui lämpimästi hänen rinnallaan kasvaneen Liisan ympärille. Ja se pysähtyi sen Liisan viereen, jonka hän oli kotona nähnyt jo täysikasvuisena askartavan, kun hän oli siellä pikimmältään pistäytynyt ylioppilaaksi tultuaan.
Oli hetkiä, joina Heikki tunsi itsensä ihan kuin toiseksi ihmiseksi. Hänen mieleensä silloin aina muistui äiti-vainaja ja Liisa ja isä ja koko koti tapoineen ja pikku tapauksineen. Kaikki sen omituisuudet, kömpelöt ihmiset ja pienet harrastukset, ne tuntuivat niin ymmärrettäviltä ja rakkailta. Semmoinen lämmin, hyvä, kodikas tunne pujahti kuin taivaista sydämeen ja pyrki kirkastamaan sen pimeimpiäkin lokeroita.—Sitä vastoin kaikki, mikä oli niin sanottua suurta, isänmaallista, aatteellista, innostusta, muuttui oudoksi, vähän vieraaksi, ja pakeni kauas mustana keränä, joka muistutti sitten olemisestaan vain pienellä painolla sydämeen.
Mutta ennen näihin ajatuksiin nukkumista Heikki vielä kerran vavahti valveille: koko tämäniltainen kokous välähti hänen mielessään ja muistui kuutamossa vannottu vala. Kaikki tuo tuntui ikäänkuin nuhtelevan häntä siitä heikkoudesta, johon hän oli langennut antautuessaan noihin hentoihin kotohaaveiluihin.
Oikeastaan ei tässä olisi saanut olla kysymyksessä mikään muu kuin suoran vastauksen antaminen isälle. Heikki ei voinut tulla kotiin, siinä kaikki. Olihan isänmaan etu toki suuriarvoisempi kuin mikään muu yksityisen elämän kysymys.
Tässä se juuri oli erotus suurten ja pikku sielujen välillä. Suuri sielu ei olisi koskaan epäillyt katkaista mitä yksityistä sidettä tahansa tuon suuren, tuon aatteellisen tähden, joka on kaikkien suurten sielujen oikea elämänala.
Eikä Heikkikään olisi epäillyt katkaista siteitään kotonsa kanssa. Ei ainakaan siksi, että se olisi ollut hänen mielestään väärä teko. Se saattoi olla päinvastoin hänen korkeampi velvollisuutensa.
Mutta hänestä—ja sen hän tunnusti itselleen melkein häveten—hänestä tuntui sanomattoman vaikealta alkaa asiasta puhetta isän kanssa. Kun isä ei voinut aavistaakaan, että Heikki aikoo jättää Vuorelan! Ja kun hän oli aina ollut siinä luulossa, että Heikki palaisi!—Se oli melkein naisellista, kunpa vain ei suorastaan raukkamaista; mutta samalla tuntui melkein mahdottomalta sitä voittaa.
—Mikä omituinen kaksinaisuus on minun luonteessani! ajatteli Heikki.— Minun aatteeni, minun taisteluni hyvän puolesta, minun tulevaisuuteni— ja sitten minä itse! Jos toverini tietäisivät! Jos he tietäisivät,— että minä joskus, kun olen aivan, aivan yksin, ajattelen toista—huuh, se on kauheata! He eivät suinkaan ihailisi minua! Jos he tietäisivät, että minä oikeastaan syvimmässä itsessäni en ole muuta kuin hiljainen, hyvänsävyisä poika, joka tahtoisi totella isää ja päästä Liisan luo, rakastaa viulua ja kaikkea pientä, viatonta ja muiden huomiosta pois jäänyttä——niin, niin, ja että minun oikeastaan tuli sanomattomasti sääli ruotsinmielisiä, kun he siinä peräkkäin kulkivat ulos; että minä saatoin toden teolla epäillä, kenen puolella oikeus oikeastaan oli!— Hyi, mikä minä olenkaan! Mitä vastakkaisia ajatuksia minussa voi olla! Minussa on jotakin epäluotettavaa!