Isä ei ollutkaan mikään äkkinäinen täällä pääkaupungissa. Hänellä näytti olevan aina kiireen tapaista, paljon tuttuja paikkoja käytävänä, ja sukulaisiakin.
—Oletko sinä sitä Vendla Friimannia täällä tavannut? sattui hän kysymään.
Vendla Friimannia! Voi sitä isää, mistä kaikesta se pitää huolta! Muut elävät nyt suurissa juhlan puuhissa, ajattelevat henkisiä asioita tällä suurella juhlan hetkellä,—ja hänellä on vain ne omansa mielessä.
—Kuule, Heikki, tiedätkö missä se on täällä se vesihallitus,—olisi sinne asiaa?
Vesihallitus? ajatteli Heikki; jotakin semmoista hän tosin oli kuullut.—Jos sillä olisi jotain yhteistä vesijohdon kanssa, niin sitten ei se kai olisi kaukana Alppilasta.
Toisen kerran isä puhui valtiokonttorista.
Ei Heikki sitäkään tiennyt; ei tiennyt edes mikä se semmoinen konttori olikaan.
Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin Heikki oli yhdessä isän kanssa, oli
tällä aina semmoista puhumista, josta Heikki ei ollut oikein selvillä.
Milloin hän kyseli raastuvanoikeuden istuntopäivistä, milloin puhui
Senaatin talousosastosta.
Mutta jos isä olisi ottanut puheeksi kansallisaatteen, niin siitä
Heikki olisi tiennyt puhua.
Isä vaan ei koskaan ottanut sitä puheeksi. Ja niin he rupesivat juttelemaan vain Liisasta ja muista maalla olevista tuttavista,— niinkuin ei Heikin kanssa olisi muusta voinut puhuakaan.