Kaikki turha häveliäisyys oli paennut ja väli työväenkin kanssa kuin taiasta selvinnyt. Heikki saattoi olla muille apuna. Ja sentähden hän saattoi nauraa luonnollisesti ja heittää sanan sinne, sanan tänne vapaasti, yhtään ujostelematta.—Sanomattoman onnelliset olivat nämä hetket. Ne ennättivät vierittää kuin uuden elämän hänen eteensä.—
Kun vain nyt osaisi pitää kiinni tästä kaikesta, onnellisesta suhteesta!
Aatteet ja tulevaisuus—ne ikäänkuin katosivat tämän rinnalla!—Tämä oli totuus ja elämä!
Mutta samassa tuli sade; se tuli rankasti, taivaita tärisyttävän ukkosenjyrinän seuraamana. Työ oli keskeytettävä. Enin osa heiniä oli saatu latoon.
Väki meni ladon suojaan. Se palasi vasta sateen loputtua kotiin, jossa nauraen ja leikkiä laskien rupesi jatkamaan kesken jäänyttä piimän syöntiä.
Mutta päivä paistoi taas hajoavien pilvien lomasta. Ja virkoavan luonnon tuore henki täytti ilman.
* * * * *
Tämän jälkeen Heikki usein otti osaa väen töihin. Nyt oli niinkuin selvinnyt kaikki tyynni: piti vain osata tehdä itsensä tarpeelliseksi; piti tähystellä ja tarkastella, missä saattoi olla hyödyksi. Siellä missä miehiä oli kylläksi, siellä ei tarvinnut työhön tunkeutua,— siellä vain, missä tarvittiin ja kaivattiin. Heikki oli erehtynyt siinä, että oli tahtonut antaa heille kysymättä heiltä, mitä he tarvitsivat: Hän oli tahtonut antaa heille vain sitä, mitä itse luuli heille tarpeelliseksi.
Tästedes hän tahtoi olla puhumatta heille kansallisuusaatteista. Hän tahtoi kuulostella mitä he tarvitsivat ja antaa vain mitä he pyytävät. Hän tahtoi olla pienin pienistä,—ja jos ylpeys pyrkisi taas vallalle, olisi sitä vastaan sodittava kaikin voimin.
Tämä oli nyt oleva hänen tiensä ja hänen elämänsä.