—No, eikö meidän maisterille viini maistukaan, ha-ha-haa?
Kaikki katsoivat sinnepäin ja hiljenivät.
Heikki nousi ylös kilistämään ja punehtui. Ja näki sivumennen isänsä, jonka silmät kiinteästi tähystivät häntä ja seurasivat hänen käytöstään, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Nyt, Heikki, nyt anna tulla!"— Mutta Heikki vain hämmentyi yhä enemmän.
—No miltä maanviljelys tuntuu, ha-ha-ha-ha, nauroi Niemelä kädet puuskassa hänen edessään.—Nuorella isännällä on paljon oppimista, arvaan minä—ha-ha-ha? Tekisi ehkä mieli sentään Helsinkiin? Vai mitä? —Jaa, jaa, pappa on kova, pappa on kova, ha-ha-ha—.
Ja kun ei puheesta tullut sen enempää, hän kääntyi selin Heikkiin muiden vieraittensa puoleen ja rupesi puhumaan Helsingin asioista, yhä samalla lailla rehennellen; kertoi keväisistä ylioppilaskokouksista ja kansallismielisten voitoista, aivan kuin olisi itse ollut läsnä. Ja vieraat kuuntelivat häntä, piirittivät hänet keskuuteensa ja utelivat pieniä yksityiskohtiakin—ja unohtivat Vuorelan maisterin kokonaan.
Heikin sydämessä tuntui niinkuin joku vainaja haudassaan olisi raskaasti kääntynyt toiselle kyljelleen.
Snellmanin katse tuossa kipsikuvassa oli aivan sama kuin sinä yönä silloin ylioppilastalossa.—Se toi niin elävästi mieleen kaiken.—— Mutta tänne ei tuo kuva voinut kuulua! Tämäkö olisi ollut Snellmanin aate kansansivistyksestä!
Ei, ei koskaan! Mitä Heikki ajattelikaan! Eivätkö nuo kasvot päinvastoin ilmaisseetkin kärsimystä, sanomatonta häpeää siitä, että olivat täällä! Niistä puhui harras rukous Heikille: heitä minut alas, riko vaikka säpäleiksi; en kuulu heidän joukkoonsa; en ole koskaan rakastanut puolisivistystä, en koskaan ole tarkoittanut talonpoikaisylimystöä; minun aatteeni on tasa-arvoisuuden aate; minä olen niitten, jotka tuolla ovien takana kurkistelevat; nämä tässä eivät ole minun!—-
Kun he illansuussa ajoivat kotiin isän vanhoissa, syväistuimisissa kääseissä, painoi Heikkiä ikäänkuin häpeän ja kärsityn tappion tuska.— Mitähän isäkin ajatteli hänestä!
Ja sentähden hän sekä kummastui että sanomattomasti ilostui, kun huomasi, ettei isä ollut millänsäkään, vaan päinvastoin alkoi ystävällisesti puhua kotiväestä, vähänväliä lämpimästi hymähtäen milloin mistäkin kertoessa.