Heikki ajatteli kuluneita verkavaatteitaan ja punehtui. Artturi sanoi tervehtiessään:
—En ole nähnyt koko matkalla vielä niin kaunista kuin teillä täällä. Tämä on suurta, tämä on hurmaavaa!—Me kaikki ihailemme hirveästi juuri tämmöisiä vuoria.—Kuule, Heikki, nyt kun annat meille vain vähän pesuvettä ja toimitat jonkin huoneen sisarelleni,—suo anteeksi, että heti näin vaivaamme!
—Liisa! huusi Heikki hätääntyen ja puoleksi kuiskaamalla eteiseen.
Liisa tuli esille.—Saata neiti kamariin!
Herrat katsahtivat toisiinsa, kun Liisa ja Fanny olivat menneet.
—Se on minun kasvattisisareni, selitti Heikki. Ja he menivät kaikki sisälle.
Ovessa sanoi Lulle Heikin korvaan:
—Heikki, tunnusta!—niinhyvin kuin kihlattu morsiamesi?
Heikki hämmästyi ja nauroi sitten luonnottomasti, minkä piti tehdä vastaus tarpeettomaksi. Lulle ei tiedustellut sen koommin.
Siellä sisällä Artturi huomasi Heikin viulun seinällä. Hän otti sen alas, viritti ja soitti hyvin taitavasti nopeita juoksutuksia ja niitten välillä aina jonkin surullisesti värähtävän sävelen.
Viulu aivan kuin elpyi, sen kielet iloitsivat, sen kaula kurottui jänteväksi, sen koko runko solakoitui. Se tunsi varmaan parfyymiä ympärillään ja muisti unohtuneen taidemaailman,—kotonsa, jossa sitä oli ymmärretty. Ja se meni selvästi heidän puolellensa sanoakseen siellä selän takana jotakin äärettömän halveksivaa siitä ympäristöstä, johon se oli ollut pakosta sysätty.