—He ovat varmaankin minua narranneet, sanoi hän. Ja lisäsi sitten totisena: Kuinka saatoinkaan luulla, että te jäisitte tänne! Te, joka olitte niin innokas aatteen mies!
Hän alkoi taas naureskella. Kaikista asioista oli hänellä kyselemistä ja muistuttamista. Ei sitä työkalua, ei sitä esinettä, jota hän ei olisi huomannut. Hän katseli kaikkea puoleksi uteliaisuudesta ja puoleksi naurun halusta. Hän puhui näistä maanviljelyskapineista ja -laitoksista niinkuin kaikki olisi hänelle ollut leikkikaluja, jotka olivat hyvin kaukana kaikesta järjellisestä ja totisesta elämästä.
Ja hänen mielialansa tarttui Heikkiin. Hänkin alkoi puoli-ivallisesti puhua maanviljelyksestä. He menivät Honkavaaralle päin.
Heikki ei kumminkaan voinut päästä äskeisestä mielenliikutuksestaan. Hän nauroi ja vastaili Fannyn puheeseen ajatellen vain tuota ensimmäistä kysymystä.
Ja kun he tulivat Honkavaaran rinteelle, oli siinä Heikin laittama penkki. Siitä näkyi laajalle selkien yli vuorista seutua.
—Tämän olette te laittanut. Tämä on teidän lempipaikkanne. Enkö arvannut?—Ja hän istuutui siihen.
—On—sanoi Heikki.
Ja kun Fanny katsellessaan suurta, tyyntä näköalaa oli jonkin aikaa sekä nauramatta että puhumatta, sanoi Heikki vähän vavahtavalla äänellä:
—Neiti, miksi luulette etten minä voisi koskaan tänne jäädä?
—Olisiko siis todella mahdollista?