Erittäinkin herätti Liisa hänessä sääliä. Oli jotakin niin tottumatonta ja kömpelöä Liisan tavassa hillitä suruansa ja estää itkunpurskahdusta. Ei Heikki ollut koskaan häntä semmoisena nähnyt.
Ja nyt kotoisista seuduista vieraammille maille päästyään hän näki itsensäkin aivan toisenlaisena. Hänen oma olentonsa näkyi hänelle aivan kuin ulkoapäin. Ja hänelle selvisi samassa koko hänen suhteensa kotiin;—selvisi, miksi häntä niin välttämättä oli tahdottu jäämään;— selvisi, mitä kaikkea hän oli siellä vaikuttanut, miten hän oli sivistänyt ympäristöänsä, herättänyt muissa halun ajattelemiseen ja henkiseen pyrkimiseen. Ilman mitään ponnistuksia,—vain olemalla heidän keskuudessaan ja heidän vertaisenaan. Ja selvisi vielä, että isän sijassa hän olisi jyrkästi kieltänyt poikaansa lähtemästä kotoa ja sanonut:
Sinä olet meidän, sinä olet kasvanut kiinni kotopihan turpeeseen, sinä et saa lähteä, sinun käy onnettomasti, jos lähdet, sillä salainen kirous tulee sinua seuraamaan kaikkialla!—
Mutta kaikki oli näin vain heidän kannaltansa, heidän pienen maailmansa kannalta. Kohta alkaa se suuri vieras maailma, joka ei tunne Vuorelan taloa eikä ymmärrä sen kotoisuutta. Siellä näyttää kaikki toiselta.
Mitähän ne sanoisivatkaan kotona, jos Heikki vieläkin palaisi takaisin! Sillä olihan hän oikeastaan lähtenyt asiaa perille asti ajattelematta. —Jos hän nyt käännyttäisi tuon eteenpäin lönkkäävän tiedottoman hevoskaakin tässä paikassa tai tuolla noitten pehkojen luona,—ja antaisi juosta kotiin päin! Kyllä he ilostuisivat kaikki, isä ja Liisa —hän varmaankin itkisi ilosta,—ja Heikki itse kulkisi pitkät ajat ilo sydämessä, kävisi ikäänkuin uudelleen tervehtimässä kaikkia paikkoja, sitäkin koivua siellä kotiniityn ojan reunalla.——
Pehkojen luona Heikki pysäyttikin hevosen.
Renkipoika katsoi häneen kysyvästi.
Ja Heikki pyyhkäisi kädellään otsaansa ja silmiänsä poistaakseen kasvoihin nousseen voimakkaan punan, antoi ohjakset renkipojalle ja käski ajamaan eteenpäin.
Niemelän talon ohitse ajettaessa seisoi Niemeläinen keskellä pihamaata. Hän tunsi Heikin kaukaa, näytti nostavan lakkiansa ja heiluttavan sitä hyvästiksi, suu naurussa.
Nyt vasta oli Heikille selvää, ettei mistään paluusta voinut enää olla kysymystäkään.