Mistä tämä epätoivoinen alakuloisuus juuri silloin, kun on pääsemäisillään toiveiden perille,—alakuloisuus, joka jäytää sydäntä ja tahtoo pusertaa silmiin aiheetonta itkua?
* * * * *
Pääradan asemalla tuli junaan ylioppilaita. Lukukausi oli alkanut.
Joukossa oli useita Heikin tuttavia—vaikk'ei yhtään aivan läheistä.
Mutta kuinka sanomattomasti he kaikki olivat Heikin silmissä muuttuneet!
Ja Heikki kun oli luullut, että ainoastaan hän oli ollut muutoksen alaisena ja uskoton Snellmanin aatteelle—vähitellen sen jättänyt ja vajonnut jokapäiväisyyteen!
Hän oli odottanut kuulevansa ihan toisia ajatuksia ja puheita kuin mitä nyt kuuli.
Tosin he vielä taisivat puhua Snellmanista yhtä suurella innostuksella,—mutta eivät ruvenneet puhumaan omin ehdoin,—vasta sitten, kun Heikki oli puheen sinnepäin kääntänyt.—Ja mieluummin he sittenkin puhuivat vain niistä tappioista, joita vastustajat olivat kärsineet,—siitä, miten he olivat kukistaneet ja musertaneet nuo poloiset, jotka nyt vain valitustaan ruikuttivat Suomen rannikon kuivilla kallionkielekkeillä. Snellmanin aate ei enää värittänyt kaikkia heidän ajatuksiaan, kuten ennen. Useista asioista he saattoivat puhua niinkuin Snellmania ei olisi koskaan olemassakaan ollut—aivan toiselta, kevyemmältä kannalta. Ja kun Heikki heille muistutti, he kävivät miettiväisiksi tai koettivat sitä epäonnistuneesti sovittaa ennen sanottuun. Useat heistä saattoivat juoda punssia,—noin vain juodakseen, ei ollenkaan itsensä innostuttamiseksi, ja aivan ulkopuolella kaikkea Snellmanin aatetta. Ja ilotuulelle päästyään he antautuivat puhumaan puutaheinää tai saattoivat nauraa naamansa punaiseksi ja hajalle joillekin puoleksi sopimattomille pilapuheille.—
Kunpa olisi tavannut jonkun paremman, läheisemmän tutun!
Vihdoin eräältä asemalta hyppäsi junaan Eemil, joka oli hyvin läheinen tuttu. Hän matkusti tällä kertaa kuitenkin vain yhden välin eteenpäin; myöhemmin hän vasta aikoi Helsinkiin.