Ihmissydän tahtoo itse toteuttaa aatteensa, sen täytyy tietää, että toteutuva aate on seuraus sen omasta työstä, sen oman veren sykinnästä.
Hän ei ymmärrä, että on ihmissieluja, jotka eivät tyydy pieniin maailmoihin, pieniin hyviintöihin ja jokapäiväisiin ystävyydentunteisiin,—jotka janoavat suuria töitä ja suurta rakkautta, —kansan rakkautta, koko maailman rakkautta!—
Semmoinen suuri sielu oli Snellman, ja se juuri erottaa hänet niin paljon korkeammalle kaikkia muita.
Eemil ei ole koskaan ymmärtänyt Snellmania eikä innostusta. Hän kuului ihan toisiin piireihin.
Heikki odotti vain sitä hetkeä, jolloin hän saisi tavata jonkun niistä valituista, johtavista. Ne olivat varmaan pysyneet lujina.
Ja eräällä asemalla, jossa kaksi suurta rautatienhaaraa yhtyy ja jossa juna pysähtyy pitkäksi aikaa, hän aivan odottamattaan tapasi Antin. Heikki huomasi hänet ensiksi ravintolahuoneen perällä—viinapöydän ääressä syömässä, palttoo auki hartioilla. Antti oli nähtävästi myöskin matkalla Helsinkiin, pohjoisesta päin tulossa.—
Hän söi, niinkuin ainakin, kiireisesti ahmimalla, ja paineli tavan takaa toisella kädellään luureunaisia silmälasejaan, jotka eivät tahtoneet nenällä pysyä. Hänen italialainen ryövärihattunsa valtavine liereineen, tumma, tuuhea tukkansa ja muuten kookas vartalonsa, hiukan huolimaton ja hyvin leveäliikkeinen käytöksensä lienee vaikuttanut sen, että hän sai syödä aivan rauhassa; muut matkustajat, jotka aiheuttivat kyllä tungosta ja ahtautta, jättivät hänelle väljän sijan liikkua ja mieluummin kiersivät kuin kurottivat kättään hänen editsensä.
Heikkikin, joka muuten palavasti halusi pian saada puhutella Anttia, katsoi parhaaksi antaa hänen ensin syödä syötävänsä ennenkuin meni tapaamaan.
—Terve mieheen! Kah, Heikkikö se on!—sanoi hän nielaistuaan viimeisen palan, viskasi rahat myymäpöydälle ja jätti kaikki semmoisekseen: veitsen voihin, olutlasin lautaselle ja lautasliinan rutistettuna yhdeksi mykkyräksi pöydälle ruokien keskelle.
Heikki odotti jännityksellä, milloin Antti kysyisi hänen maallaolostaan ja matkoistaan. Hän oli jo päättänyt, miten vastaisi. Hän sanoisi, ettei hän suinkaan ole jättänyt maaseutua kokonaan, vaan että hän vain tahtoo täydentää tietojansa.