On sanottu: Jumala on rakkaus.
Jumala on rakkaus, — hyvä on, mutta taaskin syntyy kysymys, miten pelkkä ominaisuus, laatu, voi olla itse olemus. Tuo ihminen on pelkkää rakkautta, Jumala on pelkkää rakkautta, niin voi kyllä sanaleikin tavoin sanoa, mutta sittenkin jää todeksi, että täytyy olla olemassa ensin itse ihminen tai Jumala, ennenkuin kumpikaan voi olla rakkaus.
Ja sitä paitsi: rakkaus, mikäli me sitä tunnemme omana hengenvoimanamme, ei sekään, yhtä vähän kuin järkemme, ole suinkaan aina jumalallista. Päinvastoin, me tunnemme senkin useimmissa tapauksissa kaikkea muuta kuin jumalallisena tekijänä elämässämme. Puhumattakaan suorastaan itserakkaudestamme, joka tuottaa niin paljon onnettomuutta muille ihmisille meidän pyrkiessämme rikkauteen, valtaan ja kunniaan, on muitakin ihmisiä kohtaan osoittamamme rakkaus useimmissa tapauksissa sangen tuhoisaa. Niinpä voimme rakkaudessa omaan äitiimme kehittyä niin pitkälle, että olemme valmiit tekemään verisintä vääryyttä joillekin muille mummoille. Tai suositellessamme omaa poikaamme johonkin tuloisaan paikkaan koetamme halventaa muita nuorukaisia, jotka sattuvat olemaan hänen kilpailijoitaan, tai omia lapsiamme vaatettaaksemme niin että voivat kunnialla leikkiä Esplanaadin hiekassa annamme muiden lasten käydä ryysyissä. Tai rakastaessamme isänmaatamme sodimme muiden isänmaata vastaan, hävitämme sen viljelyksiä, tapamme sen parasta nuorisoa, herätämme itkua ja epätoivoa koko sen väestössä. Ja tämäkö rakkaus olisi jumala! Ei. Ei Jumala ole rakkaus.
Jumala ei ole järki, erikseen otettuna. Eikä Jumala ole rakkauskaan, erikseen otettuna.
Vaan Jumala on järjen ja rakkauden yhtymä.
Missä rakkaus kieltää järjentoiminnalta rakkaudettomuutta ja missä järki kieltää rakkaudelta järjettömyyttä, siinä on Jumala. Missä rakkaus sitoo järjen omaan palvelukseensa ja missä järki sitoo rakkauden puolestaan järjen palvelukseen, siinä on Jumala. Missä järki on tullut rakkauden alamaiseksi ja rakkaus järjen alamaiseksi, siinä on Jumala.
Rakkaus rukoilee järkeä: Järki, sinä, joka olet osannut keksiä upotusveneen, etkö voisi keksiä miten veljeys toteutuisi maan päällä? Järki, keksi nyt semmoinen lentokone, jonka pelkkä ilmestyminen siniselle taivaalle saisi kaikki sotalentokoneet tippumaan maahan kuin talvikärpäset kevätauringon noustessa! Keksi yhteiskuntamuoto, jossa veljeys voisi toteutua! Keksi keino millä pahat voitaisiin pitää poissa hallituksesta ja miten hyvät saataisiin heidän tilalleen! Keksi miten saada aikaan ikuinen rauha, joka vapauttaisi meidät sotien kauhuista ja puhdistaisi meidät tulevien sukupolvien silmissä siitä häpeästä, mihin olemme oman aikakautemme tahranneet! Järki, miksi tahdot olla vain pahan palveluksessa! Mikset vihdoinkin tule jo rauhan ja rakkauden palvelukseen! Järki, me emme kestä enää, ihmisarvomme tekee vararikon, me rukoilemme sinua sydämiemme palavimmalla rukouksella, auta, pelasta!
Ja järki, huomattuaan että rakkaudella taitaa vihdoinkin olla tosi mielessä, päättää kuulla rakkauden rukoukset ja suostua sitä palvelemaan. Ihmeellisten ja konstikkaiden keksintöjen sijaan se kuitenkin vain alkaa sitoa vuorostaan rakkautta, sanoen:
Kuuleppas, sinä rakkaus sinä hellit tuota vanhaa äitiäsi, mutta etkö huomaa, että noilla toisilla mummoilla on samallaiset silmät kuin sinunkin äidilläsi ja että sama lempeys loistaa heidänkin kasvojensa rypyistä? Ja etkö tiedä myös, että sama kuu ja samat tutut tähdet ja sama aurinkokin paistaa toistenkin isänmaiden ylitse kuin vain sinun? Miksi siis puhut halveksien akoista ja ämmistä ja miksi vihaat muukalaisia?
Näin sitoo järki rakkauden, ruvettuaan sen palvelukseen.