Ottakaamme tämän asian valaisemiseksi kuohuvin ja kuumin esimerkki päivän polttavista kysymyksistä. Me tiedämme kaikki sydämissämme, että aseitten käyttäminen on Isän tahtoa vastaan. Sillä mitä on ase, ellei veljen tappamista tarkoittava laite. Ymmärrämme siis kaikki, että tänä elävänä nykyhetkenä, jos milloinkaan, asetehtaiden hävittäminen ja aseitten käyttämättömiksi tekeminen tai työvälineiksi takominen olisi sitä mitä Jumalan valtakunnan etsiminen meiltä aivan ensimäiseksi vaatisi. Sen me tiedämme kaikki, erehtymättömästi. Me tiedämme, mutta meillä ei ole uskoa. Me kysymme: mitä siitä seuraisi, jos me niin menettelisimme? Tämä kysymys sisältää epäuskon Isästä. Hyvät ihmiset, älkää kysykö niin. Uskokaa, ettei Isän tahdon täyttämisestä nykyisyydessä voi seurata mitään pahaa tulevaisuudessa. Isä ei anna kiveä leivän asemasta. Vaan jos te sanalleen täytätte Isän tahdon ja hävitätte keskuudestanne aseet, niin Isä antaa teille maan, joka on kaiken leivän lähde. Hän antaa teille maan kaikkine rikkauksinensa, tuon kauan kaivatun, tuon ammoisista ajoista "luvatun maan" yhteiseksi, ihanaksi veljesomaisuudeksenne. Sanani kuuluvat profeetallisilta, mutta ajatelkaahan itse: Jos aseita ei enää ole, kuka voi silloin pakoittaa ketään alustalaiseksensa ja imeä kuiviin hänen työvoimansa? Ei kukaan eikä millään mahdilla. Tiedämmehän, että aseet ja vain aseet ne ovat tehneet mahdolliseksi yksityisen maanomistuksen, tuon laillistetun erille-kokoomis-oikeuden, ja että aseiden hävitessä häviää myös tämä köyhyyden ainoa synnyttäjä.
Miksi sanon, että Jumala vasta silloin antaa maan ihmisille ja miksi vertaan sitä "luvattuun maahan", jossa rieska ja hunaja vuotaa? Siksi, että tähän päivään asti, niin kauan kuin tämä maa on seissut, ei sitä vielä milloinkaan ole veljellisesti viljelty, vaan aina paloiteltu ja asevoimin yksityisomaisuutena hallittu, mutta kun aseet hävitetään on Jumala antava maan ihmisille yhteisomaksi ja silloin ihmiset näkevät, että sama maa, joka on heitä nälässä pitänyt, on heille antava runsaammalla mitalla kuin he jaksavat vastaanottaa. Se on oleva vain luonnollinen seuraus siitä, että hävittämällä aseet on "ensin etsitty Jumalan valtakuntaa". Tämä kaikki olkoon sanottu vain esimerkkinä.
Rukous "anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme" edellyttää siis sellaisen henkisen voimainponnistuksen, jolla rukoilija vahvistaa itsessään uskoa, ettei hänen tarvitse huolehtia huomisesta, jos hän tänään tekee tehtävänsä veljeyden hyväksi. Tämäkin rukous on siis vain uskon vahvistamista rukoilijassa:
Seuraa sitten:
Arina meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin meidän velvollisillemme anteeksi annamme. Tämäkin osa rukouksesta on yhä vain samaa voimainponnistusta uskon vahvistamiseksi. Rukoilijan täytyy valmistua sekä ajatuksillaan että teoillaan antamaan täydellisesti anteeksi kaiken sen mitä muut ovat häntä vastaan rikkoneet. Se, joka tänäpäivänä aikoo viranomaisten avulla hakea velalliselta hänen velkansa, ei voi tänäpäivänä rukoilla: anna meille anteeksi niinkuin mekin velallisillemme anteeksi annamme. Tai jos on joltakin varastettu taskukello, ja hän on antanut viranomaisten heittää varkaan tyrmään, ei hän voi rukoilla tänään Isää, ei tänään eikä huomenna eikä ylihuomenna niinkauan kuin varas tyrmässä istuu. Tämä rukous sisältää kaikessa lyhykäisyydessään koko synninpäästö-opin: me saamme anteeksi Isältä heti kun vaan annamme anteeksi veljillemme. Mutta jos rukoillessamme muistamme, että veljillä on jotakin vielä meitä vastaan, niin paras on, että jätämme koko rukoilemisen sikseen ja ensin sovimme riitaveljemme kanssa.
Näin mutkaton on Isämeidän-rukouksessa synninpäästö-oppi, joka on maailmanhistoriassa ollut mutkallisimpia ja vaikeimmin ratkaistavia kysymyksiä. Ensin ihmiset luulivat, että Jumalalta anteeksi saadakseen täytyy Jumalalle uhrata elukoita alttarille, sitten ovat pitkin aikoja keskenään taistelleet oikeasta synninpäästö-opin käsittämisestä, niinkuin noissa loppumattomissa taisteluissa katolilaisen ja lutherilaisen kirkon välillä. Vielä meidänkin päivinämme sentään käy synninpäästö pappien välityksellä niin sanotulla "Herran ehtoollisella". Mitä se "Herran ehtoollinen" oikeastaan on? Jeesus Natsarealainen, joka on meille tämän isämeidän-rukouksen antanut, tahtoi teolla osottaa ihmisille kuinka pitää antaa anteeksi velvollisillensa. Siinä tarkoituksessa hän pesi oman pettäjänsä, Juudaan, jalat, mikä oli sen ajan nöyrin palveluksen osoitus. Siinä tarkoituksessa hän myöskin, kun häneltä tiedusteltiin kuka tuo pettäjä oli, jakoi kaikille leipäpalat, mutta Juudaalle antoi paraan, nimittäin, kastetun, palan. Ja hän käski opetuslasten jakaessaan leipää aina muistamaan näitä hänen tekojaan ja itse puolestaan antamaan anteeksi kaikille, jotka heitä vastaan rikkovat. Tästä tapauksesta on syntynyt tuo meidän päiviemme omituinen "Herran ehtoollinen", jonka todistajina saamme olla sunnuntaisissa jumalanpalveluksissamme. Jos näissä kirkollisissa toimituksissa siis vielä on jotakin totuudesta jäljellä, niin kaiketi ainakin se, että ehtoollisella kävijät lupautuvat antamaan anteeksi pahimmille vihollisilleen, omille pettäjilleenkin, rakastamaan vihollista ja siunaamaan niitä, jotka heille vääryyttä tekevät ja heitä vahingoittavat. Jos se niin on ja jos me kaikki olemme käyneet "Herran ehtoollisella" niin pitäisihän vähitellen myös kaikki synnit jo olla anteeksi annettuina, ja maailman pitäisi olla sangen kaunis katsella. Mutta onko maailma kaunis katsella?
"Kaikki mitä te päästätte, sen pitää olla päästettynä myös taivaissa" — kuuluvat ihanat sanat. Ne merkitsevät: Kaikki mitä te annatte anteeksi veljillenne se olkoon anteeksi annettuna myös taivaissa. Jos siis taskukellon varas saapi teiltä anteeksi rikoksensa, niin hän on samalla saanut anteeksi myöskin Isältä, eikä kukaan ihminen eikä mikään valta saa ruveta varasta vielä sen lisäksi rankaisemaan. Jeesus Natsarealainen antoi omin luvin anteeksi langenneelle naiselle ja tämän anteeksi antonsa perustuksella kielsi enää rikoslain määräämää rangaistusta sovelluttamasta. Mutta onhan sanottu myöskin: "mitä te sidotte sen pitää oleman sidottuna taivaissa". Ja todellakin, ne jotka eivät anna anteeksi velvollisillensa, ovat mitä pahimmalla tavalla "sidotut taivaissa". Tämä sitominen se on todella kauhea, se on epätoivoinen, painajaisen tavalla kiusaava, niinkuin ei siitä voisi milloinkaan päästetyksi tulla. Katsokaamme siis miten me olemme sidotut: Tässä kohoavat ympärillämme nämä kauniit kirkon kiviseinät, tässä ovat urut, tässä pilarit ja monenmoiset koristukset. Tänne me joka pyhä kokoonnumme hartautta harjoittamaan. Jonkun kilometrin päässä ovat toiset korkeat kivimuurit, joiden seinien sisällä ei ole näin avaraa ja valoista, näin kaunista ja rauhaisaa. Koko sisusta on jaettu pieniin koppeihin, joiden asukkaille me emme ole antaneet anteeksi, niitä on satoja, niitä on tuhansia. Siellä he viettävät päiviänsä yksin jätettyinä taistellen mielenhäiriötä vastaan, jonka synnyttää ajatusten kiertäminen alati samassa kehässä — päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Mutta me sillä välin kokoonnumme tähän valoisaan temppeliin rukoilemaan: Isä, anna meille meidän rikoksemme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet! Voiko suurempaa valhetta sanoa? Emmekö usko, että Isä voi nähdä yhtaikaa sekä kirkon että vankilan seinien sisälle. Kuinka päästä tästä kauheasta rikoksiimme kytkeytymisestä? Sillä tiedämmehän, että ellemme anna velvollisillemme anteeksi, ellemme asetu veljeyden kannalle kaikkiin ihmisiin erotuksetta, niin ei meillä myöskään voi olla Isää. Ja rukoilimmepa tässä kirkossa kuinka hartaasti tahansa, kylmät holvit vastaavat meidän rukouksiimme. Jos taas ummistamme silmämme ja koetamme näkymättömyyden syvyyksistä hakeutua henkisen Isämme yhteyteen, tyhjyys tulee vastaamme, ammottava tyhjyys. Mitään Jumalaa ei sieltäkään löydy, mitään Jumalaa ei meillä ole edes olemassa. Näin sitoo meitä taivaissa se, ettemme ole päästäneet siteistä veljiämme. Me sidomme veljemme sillä kaupalla että kadotamme Jumalan, ja Isän yhteyden asemasta tuijotamme tyhjyyteen.
Onko tästä sitomisesta muuta pääsyä kuin vankilain avaaminen, sanokaa se minulle.
Olkoon tämä myöskin mainittu vain esimerkkinä siitä, miten syvälle
Isämeidän-rukous koskee yhteiskunnallisenkin elämän ytimiin.
Jokaiseen yksilöön nähden on tämän rukouksen osan merkitys aina sama: ellemme täydellisesti anna anteeksi veljillemme, emme voi rukoilla mitään Jumalaa, sillä Isä voi olla vain veljien Jumala.