Erään riihen ohi kulkiessamme pysähytti minut uusi oppaani, avasi riihen oven ja sanoi kuiskaamalla aivan kuin vieläkin olisi poliisia vainunnut:
"Tässä me olemme asuneet koko kesän. Poliisit kulkivat joka päivä ohitse polkua myöten, mutta meillä olivat riihen ovet teljettyinä ja olimme hiljaa. Pojat olivat vuoronperään vahtimassa, toinen luukun suulla kuuntelemassa, toinen metsästä merkkiä antamassa."
"Missäs ruokanne keititte?"
Hän vei minut vähän matkan päähän, missä heillä oli pieni kivistä kyhätty tulisija. Hiljainen paikka. Ympärillä olevien leppien lehvistä tippuu sadepisaroita, kivistä tuntuu vielä kostea noen haju, perheen istumasijat maassa, liikehtimiset, olemiset tämän nuotiopaikan ympärillä ikäänkuin vielä elävät, mutta varmaan ei enää löytäisi metsästä ainoatakaan kuivaa puun palasta, kun he tänne ensi kerran kokoontuvat ateriaansa keittämään.
Ja kuinka monta tällaista tulisijaa minä matkoillani näinkään!
Kaikkialla näin myös viljavainioita, joita vieras, vastikään torppiin muuttanut väki korjaili.
Kielelläni pyöri kysymys, jota en sanonut ääneen:
"Olihan teitä sakotettu siitä, että olitte kylväneet? Miksi ette sytyttäneet tuleentunutta viljaanne tuleen ennenkuin annoitte vieraan sitä korjata?"
Arvelen, että jossakin naapurimaassa tuskin vilja olisi joutunut rikkurien ja lakkopetturien saaliiksi. Mutta se on totta: siellä tuskin olisivat poliisitkaan saaneet kaikessa rauhassa pitkin kesää kuljeskella yksinäisillä metsäpoluilla patrullien toimissa, kenenkään heitä hätyyttämättä, tuskin myös olisivat kartanon herrat saaneet turvassa metsästellä torppien mailla.
Oppaani seurassa metsiä kierreltyämme aukenivat näköpiirit ja edessämme oli Tottijärven kirkko. Siinä yhtyi meihin muuan toiselta puolelta tuleva lakkolainen. Kirkko oli sellainen tavallinen ruohokummulla sijaitseva, puna- ja keltamullalla sivelty maalaiskirkko erillään seisovine tapulitornineen, kiviaitoineen ja hautausmaineen korkeiden vaahterain siimeksessä. Sanottakoon kirkoista yleensä mitä tahansa ei niistä erkane pois jokin lämmin turvan tunne, jonka aina ehdottomastikin synnyttävät ihmisten yhtymistä varten rakennetut laitokset. Kartano helottaa iloisine värineen toisella puolella, toisella kiertelee maantie luikertelevan järven rantaa. Siinä kirkon lähellä on myös Tottijärven iso, harmaa viljalainamakasiini, jonka ympärille nyt oli kokoontunut lakkolaisia ja kartanonväkeä, joukossa myös poliiseja, hopeainen merkki otsassa ja helamiekka vyöllä. Ja kipeästi se näky repäsi sydäntä äskeisen kirkkotunnelman jälkeen. Ei missään tuollaiseen preussiläiseen pukuun puettu poliisi ole niin vastenmielinen nähdä kuin honkien ja leppien viheriäistä taustaa vasten.