Kansoja vallotetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkotetaan ja nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin karkottaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret, Kuuttaret, minne Ahti vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä pihoilta ihmiselle puhuneet,—jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta laulaneet,—jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?
Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?
Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.
Vallottajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen ja miekan kanssa liittoa tehnyt.
Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui heille näin:
»Minun nimessäni menköön kerran kaikki takasin, mikä tulella ja miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava, ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjottava, ja joka on herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla ja tulella takasin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon ihmisille jälleen kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen ihmiskuntani jälleen yhtyneenä».
Näin puhui totuuden henki.
Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.
Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.
1.