Herra Vendell.
Herra Vendell oli jo kohta Rauhalahteen palattuansa mennyt rantaan veneveistämölle, missä pehtori viimeisteli rakentamaansa haapaista soutuvenettä.
Sirona se lepäsi höylänlastujen keskellä teloillaan, vaskihankoinensa, ruskeaksi vernissattuna, kokka koholla. Ja herra Vendell löi etulaitaan pronssipäisiä nupia, joista oli jo muodostunut M.A.R.T..
Semmoista venettä kuin tämä pehtorin rakentama ei olisi ammattimieskään tullut rakentaneeksi;—ei olisi oksattomampia lautoja löytänyt, ei tarkemmalla huolella niitä toisiinsa liittänyt eikä suuremmalla hartaudella kaaria sovittanut tai nauloja päättänyt. Ukolla oli suuret, pyöreät silmälasit päässä, kun hän mittaili ja merkkaili.
Venetekeleensä hän oli jo alkanut varhaisimmasta keväästä, mutta oli sitten yltynyt yhä suurempaan tarkkuuteen, joka oli vienyt aikaa. Vielä oli syy viipymiseen sekin, että silmälasit rupesivat näyttämään ainoastaan kauvempaa katsoen, joten piti päätään taakse työntämällä löytää se oikea välimatka näkemiselle. Sitten oli vielä siinä tuumastukissa, jonka herra oli hänelle lahjottanut, kolmet erilaiset mitat, nimittäin enkelskamitat, vanhat ruotsalaiset ja uudet sentit. Senvuoksi oli mittapuu joka kerta vietävä näkömatkan päähän, josta mittain kirjotus oli ääneen tavattava. Tämäkin vei aikaa. Mutta pehtori nautti työstään ja tarkkuudestaan.
Koko tämä pitkällinen veneenteko oli saanut alkunsa siitä, että Martta neiti oli kerran pehtorin kuullen sanonut: »voi-voi, kuinka minua haluttaisi saada oma, ihan oma vene!»
Ne sanat olivat painautuneet pehtorin sydämmelle, sillä hän rakasti tätä neitiä enemmän kuin ketään muuta kartanon lukuisista asukkaista. Oli nähnyt hänen kasvavan sylilapsesta aikuiseksi. Pienenä tyttönä se oli usein tullut hänen veistoksilleen, juoksennellut piilu tukkia myöten ja toisinaan istahtanut hänen viereensä kyselemään. Eikä vielä aikuisenakaan ollut luopunut lapsuuden tavasta kulkea pehtorin kanssa pidellen hänen hihastaan. Ei neiti aavistanut kuinka se vanhaa pehtoria lämmitti.
Herra Vendell ja pehtori eivät olleet kolmeen tuntiin vaihtaneet sanaakaan keskenänsä, sen jälkeen kuin Vendell oli tullessaan vaan sanonut tuoneensa kartanoon Martta neidin sulhasen. Herra Vendell oli pahalla tuulella.
Hän oli Martan syntymäpäiväksi harjottanut säveltämänsä elämänkaihoa kuvaavan pianofantasian, jonka oli aikonut soittaa aamulla, heti kun Martta nousee ylös. Martta oli kuitenkin ollut niin levoton ja kiihkoissaan siitä kysymyksestä ilmestyykö Edvard Rauhalahteen vai ei, ettei soitosta tullut mitään, vaan oli Vendellin suinpäin täytynyt lähteä Vaanikkalaan.
Mutta jotenkin kolmen tunnin kuluttua pehtori nosti lasit otsalleen, ja katsahtaen työstään sanoi: