Johanneksella (2: 1-11) löydämme uteliaisuutemme vastaukseksi kertomuksen — Kaanaan häistä, s.o. siitä kuinka hän muutti veden viiniksi ja sillä niinikään hämmästytti kaiken kansan, "ilmoitti kunniansa", kuten sanotaan, jonka ihmetyön johdosta sitten "opetuslapset uskoivat hänen päällensä". — —
Jonkinlainen pettymyksen tunne valtaa mielen näiden kertomusten ensimäisen yleisen vaikutuksen johdosta. On juuri luettu evankeliumin alku ja kaikista sitä himmentävistä lisäkertomuksista, taruista ja väärinkäsityksistä huolimatta löydetty pääsy Jeesuksen omaan sisälliseen elämään. Ja nyt kysymme totisella uteliaisuudella, täynnä luottamusta siihen, että se mitä edempänä tulee ei voi olla muuta kuin yhä jatkettua, yhä selvemmäksi käypää esitystä tästä sisällisestä ilmestyksestä: mihin tekoihin Isän tahto nyt viepi Jeesusta? Mutta vastauksen sijaan näyttää meitä ensi katsahdukselta kohtaavan vaan kertomuksia ihmeistä, perkeleitten ulosajosta, halvattujen ja rampojen parantamisesta, veden noitumisesta viiniksi. Joka haaralta näkyy jälleen punoutuvan samat esteet käsityksellemme, kuin alkaessamme lukea evankeliumia. Kaikki mikä on kerrottu Jeesuksen ensimäisestä esiintymisestä hänen tultuaan korvesta, nähtävästi taaskin tarkoittaa vaan todistaa, että juuri se, mikä meille oli suurin aarre, se, että Jeesuksen tilinteko omasta sisällisestä suhteestansa Jumalaan oli oleva meidän oma suhteemme, se oli vaan väärinkäsitystä meiltä: Jeesus onkin muka käsitettävä erikoiseksi jumalihmiseksi, ja hänen tekonsa ihmeiksi, juuri tämän hänen erikoisasemansa tunnustähdiksi.
Jollemme tahdo tämän johdosta jättää evankeliumia lukematta, kuten niin monet ihmiset menettelevät tästä samasta syystä ja useimmiten juuri tähän saakka luettuansa, niin ei meillä ole jäljellä muuta kuin taaskin ajatella, että tässäkin jotkin yksinkertaiset tosiasiat ovat vaan väärinkäsitetyt ja sittemmin tahallaan vääristetyt väärän tarkoituksen saavuttamiseksi.
Jotainhan Jeesuksen on täytynyt tehdä sen jumalanpalveluksen nimessä, joka oli tullut hänen elämänymmärryksekseen korvesta lähtiessä.
Väärässä tarkoituksessa on nähtävästi tahdottu käyttää Jeesuksen yksityisiä tekoja todistamaan hänen erikoisuuttansa muihin ihmisiin nähden. Tämä tarkoitus on vienyt etupäässä selittämään, että se, mitä Jeesus teki ja mikä ihan luonnostaan herättää suurinta uteliaisuutta, ei suinkaan saanut olla semmoista, mitä jokainen voi ihmisenä tehdä tai vielä vähemmän: mitä jokaisen ihmisen pitää tehdä. Hänen tekonsa ovat siis selitetyt järjestään ihmeteoiksi eli tunnustähdiksi, jotka nyt muka todistavat hänen kunniatansa ja erikoisuuttaan. Meidän käsityksemme mukaan taas päinvastoin, jos meillä on jotain tekemistä Jeesuksen toimien ja tekojen kanssa, niin vaan saadaksemme tietää mitä meidän itsemme on tekeminen elämässä, ja koko pyrkimyksemme on siis noista teoista löytää takasin Jeesuksen omaan sisälliseen käsitykseen.
Jos jätämme kertomuksista syrjään kaiken sen, mitä tuo väärä tarkoitus on voinut luoda, niin jääpi jäljelle aivan vähäsen, eikä mitään kummastuttavaa, vaan se on sitä tärkeämpää ja sitä enemmän hänen oppiansa selventävää: Meidän täytyy silloin etupäässä huomata, että Jeesus jättää kotomaansa ja omaisensa, että hän menee vieraisiin paikkoihin ja julistaen kaikkialla samaa Jumalan valtakuntaa palvelee vieraita ihmisiä, semmoisia, jotka enin tarvitsevat apua, niinkuin nämät enin apua tarvitsevat olisivat hänen läheisimpänsä, ja myöskin riippumatta siitä ovatko he omanmaalaisia vai muukalaisia hänelle.
Heti kun näin sammutamme sen väärän valon, jonka piti loistaa ihmeistä ja joka, pääasiaksi tehtynä, oli häikäsyllään himmentänyt kaiken muun ympäriltänsä, huomaamme, että nyt toinen, uusi pääasia selvenee luetusta eteemme: edessämme on Jeesuksen jumalanpalvelus, semmoisena kuin hän sen itselleen korvessa selvitti.
Kaikki on täydessä sopusoinnussa hänen uuden korvessa selviytyneen elämänymmärryksensä kanssa:
Ajattelematta omaa toimeentuloansa näemme nyt tämän ihmisen ryhtyvän työhön, josta ei ole eikä voi olla mitään palkkaa. Ilman mitään yksityisomaisuutta hän kuljeskelee vierailla mailla ja palvelee sekä ruumiinsa että henkensä voimilla kaikkein kurjimmassa tilassa olevia ihmisiä. Niinikään hän, ajattelematta omaa suojaa ja turvallisuuttansa jättää kotinsa, kotikylänsä ja kotimaansa ja palvelee vihattuja muukalaisia lähimmäisinänsä. Poikettuansa vihdoin myöskin kotimaahansa hän nimenomaan sanoo, ettei Jumala käske profeetaa erityisesti kotimaata palvelemaan, vaan voi pitää syyrialaista parempana kuin israelilaista, joista sanoista he ajavatkin Jeesuksen ulos kotikaupungista ja uhkaavat ottaa hengiltä (Luuk. 4: 23-30).
Toisin sanoen, hän menettelee itse niinkuin sittemmin käski ystävillensä, joita lähetti samalla tavalla palvelemaan. Ensiksikin mitä toimeentuloon tulee, hän sanoi heille: "Ei teidän pidä varustaman itseänne kullalla eikä hopealla, eikä vaskella teidän vyöllenne, eikä evässäkillä matkalle, eikä kahdella hameella, eikä kengillä, eikä sauvalla; sillä työmies on ruokansa ansainnut"; — ja mitä itsensä suojelemiseen tulee, hän sanoi: "Kavahtakaat ihmisiä, sillä he ylönantavat teidän heidän raastupiinsa, ja heidän synagogissansa he hosuvat teitä. Te viedään myös päämiesten ja kuningasten eteen minun tähteni, heille ja pakanoille todistukseksi. Koska he teitä ylönantavat, älkäät murhehtiko, kuinka eli mitä teidän pitää puhuman: sillä teille annetaan sillä hetkellä, mitä teidän pitää puhuman. Sillä ette te ole, jotka puhutte, vaan teidän Isänne henki, joka teissä puhuu." (Matt. 10: 9, 10, 17-20).