Poika istui vielä samalla paikalla.
Aioin kulkea hänen ohitsensa, mutta hän käski minun ottaa oman kantamuksensa ja viedä perille. Kun nostin laudat olalleni, ei hän puolestaan mennytkään uusia hakemaan, vaan tuli minun jäljessäni. Perille päästyäni hän päinvastoin käski minun hakea vielä lautoja ja jäi itse lyömään niitä seinän jatkoksi.
Minä tottelin, vieläpä olin onnellinen.
Taisin käydä lautapaikalla ainakin kolmesti ja olisin saanut mennä varmaan vielä neljännenkin kerran, ellei apuani olisi tarvittu toisaalla. Hän ei saanut lyödyksi lautaa poikkitelon minun pitelemättä sitä toisesta päästä.
Huomasin nyt, että tarkoituksena oli laatia ikkuna seinään. Kaksi laudanpätkää kiinnitettiin poikittain ikkunan ylä- ja alalaudaksi.
Selvää oli nyt, että oltiin rakentamassa huonetta, oikeaa ihmisasumusta. Mutta sitä hämärämmäksi jäi minulle arvoitus, miksi tämmöiseen tarkoitukseen eivät olleet kelvanneet ne uudet laudat, jotka olin näyttänyt ja joista olisi toki tullut paljon komeampi seinä.
Enhän minä saanut mihinkään sekaantua, sitä vähemmän ehdottaa parempaa rakennustapaa. Kannatella lautaa koholla, tarjota uutta naulaa mestarin käteen, nostaa vasara, hakea saha, semmoisia vain uskalsin, muuta en. Enkä omin päin sitäkään, vaan kaiken sain tehdä käskystä. Ainoastaan olemalla hänen tarkoituksestaan erehtyvinäni saatoin joskus oikaista ja parantaa jotakin kovin epäkäytännöllisesti suunniteltua laitetta. Mutta saattoipa käydä niinkin, että jonkun laudan kiinnitettyäni mielestäni aivan paikalleen, hän repäisi laudan irti ja naulasi uudelleen, ja — vinompaan! Kaikki pantiin vinoon, ikkunanristikotkin, ja minä rupesin ajattelemaan, että hänen näössään oli jokin vika.
Mutta ei, vinous ja remppaisuus oli tarkoituksellisia.
Totuin vihdoin tietämään hänen tahtonsa jonkinlaisen vaiston avulla. Minäkin kiinnitin nyt kaiken vinoon ja viistoon, niinkuin saattaisi ajatella olleen jossakin ränsistyneessä ja kokoonluhistuvassa mökkipahasessa. Auttamisen tilaisuuksia alkoi näin tulla minulle yhä useampia, ja vihdoin oli minulla lupa omin päin valita mätiä lautoja takaseinään, kun jo tiesin, miltä seinän oli tarkoitus näyttää. Myöskin kattolaudat sain naulata, mutta minun piti kuitenkin aina ennen naulaamista katsahtaa katolta alas ja odottaa hänen hyväksymistään, joka ilmaistiin päännyökkäyksellä. Itse hän istui maassa polvet leuan alla, kädet polvien ympärillä, eikä katsonut muuhun kuin tekeleehensä.
Huomattuaan, että työ kävi ilman hänen tarkastustaankin, hän läksi odottelemaan sen päättymistä — kotiinsa.