Muutamat esineet olivat varmasti niitä, jotka olin nähnyt herrasväen valkoisen pesukaapin pikkuhyllyllä. Minä katsahdin kummastuneena taakseni, hiuksiaan sukivaan Sannaan, mutta hän vain hymyili minun kummastukselleni. Äkkiä hän kapaisi käteensä jotakin penkiltä, ja minusta näytti, että se oli hieno, kaksinkertainen kultaketju. Mutta sen minulta kätkettyään hän taas veti suunsa nauruun ja alkoi sukia itseään. "Nyt näet itse, mikä minä olen!" — tuntui hänen naurava katseensa sanovan. Todella en voinut käsittää, kuinka Sanna oli nämä esineet saanut, käymättä talon yläkerrassa, sillä eihän häntä siellä kärsitty paljon pihallakaan.
Viehätykseni kasvoi kasvamistaan. Eittämätön, minulle tuttu, hurmaava tuoksu levisi noista Sannan varastamista esineistä, erittäinkin muutamasta pienestä harjasta, jota senvuoksi pitelin käsissäni ja jonka aioin häneltä salaa pistää taskuuni.
Varmaan hän kuitenkin huomasi sala-aikeeni, koskapa hänen suunsa oli aina vain naurussa. Panin harjan muka pois ja rupesin muita esineitä katsomaan, aikoen vasta pitemmän ajan kuluttua äkkiä siepata sen ja kätkeä hameeseeni. Kun hetki oli tullut ja minä katsahdin taakseni, oliko hän varuillaan, unohtui minulta kaikkityyni.
Sillä Sanna seisoi saunan perällä, puolihämärässä, ihanana kuin satujen prinsessa, takanaan lavan nokinen pimeys. Hänen poskensa olivat maidonvalkeat, mutta poskien päät hohtivat ruusunpunaisina. Silmäkulmat kaartuivat kauniina mustina viiruina valkoista otsaa vasten ja tukansuortuvat lankesivat takaa hänen povelleen kummaltakin puolen kaulaa. Hartioilleen oli hän heittänyt punaisen vaipan, joka kulki kainalon alta rinnan yli selän taakse ja tuli toisen olan yli jälleen rinnoille, mahtavasti roikkuen tupsupäineen polviin asti liikkumattoman käsivarren päällä. Toisessa kädessä hän leyhytteli ihmeellistä kukallista viuhkaa, milloin kooten sen, milloin taas levälleen avaten. Hän ei enää nauranut, vaan katsoi minun ylitseni, ylpeänä ja arvonsa tuntevana, niinkuin paronitar, joka katseli talon yläkerrasta huomaamatta pihalla olijoita.
Sannan äidin sanottiin osaavan noitua, mutta Sanna itse ei varmaankaan ollut mikään noita, ja kuitenkin oli hän osannut muuttua noin ihanaksi!
Minä vapisin ja aloin ojennetuin käsin kulkea häntä kohden, tunnustellakseni, oliko hän todella siinä, vai oliko edessäni joku haave. Ja muistan myös, että huuleni värisivät ja olin itkuun purskahtamaisillani — ihastuksestako vaiko kauhistuksesta, en tiedä, ehkä molemmista yht'aikaa.
Silloin hän katsahti minuun, hänen poskensa pyöristyivät ja tuttu hampaanaukko näyttäytyi huulten alta; hän hymyili. Päästyäni hänen luokseen alkoi hän äidillisesti hyväillä minua, talutti minut penkille viereensä tai oikeastaan syliinsä istumaan ja silitellen tukkaani ylt'ympäriinsä painoi päätäni hellästi rintaansa vasten. Minä ummistin silmäni ja kuulin hänen sydämensä sykinnän, — ja rakastin häntä niin äärettömästi, niin sanomattomasti … se oli samaa kuin äidin rintaa vasten painautuessani.
Hän käski minun olla hiljaa ja liikkumatta paikallani, sanoi tahtovansa laittaa minut yhtä kauniiksi, ja hetken kuluttua minä tunsin — yhä pitäessäni silmiäni ummessa, ettei hän huomaisi minun itkeneen — kuinka hän raapusteli jollakin esineellä silmäkulmiani ja hieroskeli poskipäitäni, ja vihdoin jollakin sanomattoman hienolla ja hyvänhajuisella untuvaisella tupsulla pyyhki kasvojani.
Minä avasin silmäni. Hän nauroi ja katseli minua päätänsä kallistellen. Sitten hän sitoi otsani ympäri punaisen vaatteen, antoi käsiini peilin ja käski katsomaan.
En uskonut silmiäni. Rupesin jotakin sanomaan ja vasta oman suuni liikkeistä näin, että se todella olin minä. Minua nauratti ja hirveästi hävetti katsoa omaa hurmaavan kaunista nauruani, mutta en voinut panna peiliä käsistäni. Oma kuvani viehätti ja hullaannutti minut.