Sitten kuului kimakka vihellys ja minun sanomattomaksi hämmästyksekseni ihmiset, jotka istuivat junan valaistuissa ikkunoissa, liukuivat pois junan mukana. Näin selvästi Johanssonistakin vilauksen, kun hän seisaaltaan puhui jonkun kanssa, ja Johanssonska istui nukkunut Einar sylissään. Mitä ihmeitä tämä oli, ajattelin levottomana. Mutta Sannalta ei saanut mitään selitystä.
Junan lähdettyä Sanna huokaisi pois jännityksensä ja heittäysi iloiseksi. Kyllä me ilman Johanssonnejakin toimeen tullaan, sanoi hän, otti minua kädestä ja sitä reipastuttavasti heilutellen vei minut pienen putkan eteen, jossa syötti minulle makeata vehnästä ja juotti limonaatia.
Hänellä oli ihmeen paljon rahaa, jota hän ei säästellyt, vaan olisi vaikka maalle viskellyt, kun ei löytänyt mitä ostaa ja minä en enää jaksanut syödä vehnästä enkä juoda mehuvesiä.
Sitten menimme aseman odotussaliin ja siellä huomasin, että olimme vain jollakin väliasemalla, sillä kuulin ihmisten ostavan matkalippuja Helsinkiin.
Kyllä Sanna tietää mitä tekee, ajattelin, ja kysymättä häneltä mitään jätin turvallisena kaikki huolet hänen haltuunsa. Missä tulisimme olemaan yötä, kohtako aamusta hän veisi minut tupakkatehtaaseen, käytäisiinkö ollenkaan enää Johanssonien luona, kirjoitettaisiinko äitipuolelle? — ne olivat kaikki Sannan eikä minun asioitani.
Pian tuli uusi juna asemalle ja me nousimme siihen.
— Me menemme yöksi Lottenin luo ja jos miehet siellä juopottelevat, niin älä siitä välitä, ei siellä kauan olla, sanoi Sanna ja hyräili laulua, vaikka vaunu oli täynnä vieraita ihmisiä.
Hänen huoleton vapautensa tarttui minuun. Nyt vasta oli tämä matkustus minusta hauskaa, hauskaa oli puhua kolinaa ja jyskettä kovemmin, hauskaa tuntea olevansa samassa matkustamisen hommassa niin monen vieraan ihmisen kanssa, mutta hauskinta se, että olimme kaikki kuin vanhoja tuttuja noiden vieraiden kanssa. Yksi tuli aivan viereeni istumaan ja minä — vähän Sannaa matkien — vastasin huolettomalla naurulla hänen kysymyksiinsä, suotta valehdellen jos jotakin kotoperästämme, nimistämme ja iästämme, sanoen olevamme päälle 40:n ikäisiä. Hän puolestaan valehteli olevansa vasta kolmannellatoista, vaikka oli aika liuhuparta. Toinen veitikka käski Sannan väistyä ja istuutui väliimme, kumartui minun puoleeni ja kellonvitjojaan kierrellen alkoi kuiskutella korvaani hölynpölyä, josta en mitään ymmärtänyt enkä tiennyt mitä vastata. Mutta Sanna, vaikka ei miehen kuiskutuksesta mitään kuullut, vastasi minun puolestani ylimielisillä pilkkasanoilla, joiden tarkoitusta en myöskään tajunnut, ja sai kaikki vaunussa olijat nauramaan.
Junan pysähdyttyä Helsingin asemalle eksytti Sanna kaikki uudet tuttavamme meistä. Me odotimme tyhjän vaunun sillakkeella, kunnes matkustajat olivat melkein kokonaan hälvenneet junan luota. Silloin Sanna kävi käteeni ja — niinkuin minusta näytti — kovin kiihoittuneena sanoi: — Tule nyt! — Hän oli taas niin omissaan, ettei pannut mitään huomiota tiedusteluihini ja ihastuksen huudahduksiini, kun me kuljimme pitkin aseman lautaista lattiaa humisevan kaupungin suurta ovea kohden.
Sydämeni sykki kiivaasti ja minä pitelin turvaa hakien Sannan hameesta. Hän kielsi minua pelkäämästä ja sanoi, että kohta pääsen ajamaan oikein hienoilla ajurin vaunuilla, ja käski vain kiiruhtamaan.