Lapset alkoivat liikkua vuoteissaan, huokaillen ja unissaan raapien itseään. Mutta minä olin täysin valveilla ja vaikka joka kerta päätin olla välittämättä heidän tappelustaan, niin aina kuitenkin vapisin ja itkin, ja olin valmis juoksemaan Johanssonskan avuksi.
Kun kaikki oli jälleen hiljaista, vietin loppuyöni yhä kiihtyvissä ajatuksissa, tehden edelleen vertauksia itseni ja Johanssonskan välillä. Kysyin itseltäni, voisinko minäkin noin suuttua pojalleni, kirota ja koettaa raivoissani murskata hänet. Ja hämmästyksekseni kiihdyin todella ajatuksissani jonkunlaiseen koston vimmaan.
Saatoin tuntea itseni sydänjuuriani myöten loukatuksi: minä kannan hänelle lautoja, minä rakennan hänelle mökin, minä sijoitan sammalet hänen herkimmän vaistonsa mukaisesti, olen valmis palvelemaan häntä millä ikinä hän vain tahtoo, mutta hän — vaikka käyttää minun apuani — ei katsahda kertaakaan silmiini, hän ei tunnusta minua ihmiseksi, ei näe minua, ei ajattele minua, minä olen hänelle puukapula! Ja ajatuksissani lennän hänen niskaansa, isken kostoksi kynteni hänen lihaansa, revin ja raatelen häntä. Kohta on hänestä vain muodoton kasa jäljellä. Mutta minä revin häntä yhä edelleen, minä hävitän hänet tyyten, enkä lakkaa ennenkuin olen päässyt viimeisenkin, perimmäisen sydämensäikeen perille, ennenkuin olen saanut käsiini hänen olentonsa syvimmän ytimen ja repinyt sen kappaleiksi, hieronut kokonaan olemattomaksi, hävittänyt pienintä hitusta myöten.
Seuraavana päivänä Johanssonska tavallisesti itki salaa, missä vain muiden näkemättä saattoi. Yksikseen jouduttuaan hän istahti väsyneenä tuolille, kallisti päänsä ja itki haikeasti. Joskus hän itkunsa ohella suoritteli sangen merkillisiä temppuja. Hän istui peilinsä ääreen ja koetteli koristeita päähänsä, nosteli otsalleen vanhentuneita päähineitään, asetteli tukkaansa erilaisille jakauksille, mutta lopulta aina kaikki raukesi, kädet vaipuivat alas, koristeet vierähtivät syliin ja hän jatkoi hiljaista itkuaan. Kalpea kuutamokauneus ei todellakaan ollut Johanssonskan olennon ominaisuuksia. Ei. Hänen lihavia, punaisiksi tulehtuneita kasvojaan katsellessa johtuivat mieleen pikemmin kuumennetulla hellalla rätisevät rasvat. Ja ne hunnut, joita hän koetteli päähänsä sovitella, tekivät hänen kasvonsa naurettaviksi, senhän hän varmaan itsekin peilistä huomasi.
Kerran meni tappelu niin pitkälle, että naapurihuoneiston asukkaat alkoivat pelätä ja noutivat kadulta kolme passipoliisia.
Omituinen kysymys vaivasi minua senjälkeen pitkät ajat, enkä tiedä, onko se oikeastaan vieläkään lakannut minua vaivaamasta. Minä rakastin poikaani hellittämättä, hänen kuvansa ei milloinkaan mennyt mielestäni, hänen kasvojensa muisto viehätti ajatuksiani päivä päivältä yhä voimakkaammin. Mutta miten on selitettävä, että niin peräti hyvin ymmärsin Johanssonskan, jopa olin hänen puolellaan, ja että itsekin ajatuksissani saatoin repiä palasiksi saman rakastetun kuvan? Eivätkö viha ja rakkaus olekaan toistensa vastakohtia?
"Köksä", joka suuresti halveksi Johanssonskaa, ei ollenkaan ottanut uskoakseen, että tämä olisi milloinkaan osannut itkeä. Johanssonska ei ollut hänen silmissään mennyt kahtia niinkuin minun, vaan oli yksi ja sama tuima, haukkuvainen, aina toraileva ja milloinkaan hymyilemätön "piru". — "Katsos sitä vain, kuinka se taas hienostelee" — hän sanoi, kun Johanssonska ilmestyi keittiöön ja huomenta sanomatta komensi kahvit tulelle. Köksän silmissä välähteli sellainen vihan tuli, että hän puolestaan olisi varmaan repinyt kappaleiksi Johanssonskan, ellei olisi pelännyt poliisien sekaantuvan asiaan.
Keittäjätär ei pitänyt Johanssoneja ollenkaan minään herrasväkenä, joita hän ylimalkaan suuresti ihaili. Ei hänen puheistaan tahtonut loppua tulla, kun hän pääsi kertoilemaan, missä kaikissa paikoissa hän oli palvellut ja miten hän oli alkaen vähemmän hienoista kohonnut yhä hienompiin ja rikkaampiin. "Ei ne kaikkein hienoimmat piikainsa kanssa mitään puhu, emännöitsijä saa toimittaa asiat". Mutta oikeastaan hän piti kaikkein hienoimpina niitä, jotka eivät ollenkaan katsoneetkaan piikoihinsa, eivät tienneet näiden nimiä eivätkä milloinkaan käyneet keittiössä. Semmoisessakin paikassa, ihanteittensa ihanteessa, hän oli kerran palvellut. Tunsin punastuvani, kun hän siitä kertoi, sillä varmaan se "minun herrasväkeni" oli juuri sellaista, joka ei koskaan katsahtanutkaan piikaansa.
Kolmesti minut ajettiin pois Johanssonien luota aivan mitättömien syiden vuoksi, sillä oikea syy oli rouvan epäluulo ja mustasukkaisuus. Ja kolmesti minut haettiin jälleen takaisin poikien armottoman kovapäisyyden vuoksi, kun he minutta eivät voineet oppia mitään.
Keittäjätär oli sosialisti, ja häneltä minä ensi kerran sainkin tietää, mitä tuo kummallinen sana merkitsi. (Ensi kerran kuulin koko sanan sen vaimoihmisen suusta, joka oli lähtenyt minua viemään asuntoonsa pois Johanssonin kynsistä.) Mutta hämmästykseni oli suuri, kun sain tietää, että oma isäni oli kova sosialisti, jonka keittäjätär sanoi hyvin tuntevansa ja joka oli usein pitänyt kiivaita puheita työväentalolla. Hän vei minut kerran sinne ja nuori sydämeni paisui ylpeydestä, kun ajattelin, että noiden seinien sisällä oli julkisesti puhunut se henkilö, jonka sylissä minä olin istunut ja jonka rintaa vasten minulla oli oikeus hellästi painautua. Itse aate ei minulle silloin vielä keittäjättärenkään puheista selvinnyt, vaikka mielelläni uskoinkin hänen vakuutuksiaan, että kerran me työkansa luomme alemmuuden ikeen niskoiltamme; sehän oli samaa mitä tuo toinenkin oli sanonut. — Armahda silloin Johanssonskaa, kun se aika tulee, että "köksä" pääsee häneen käsiksi, ajattelin minä toisinaan kylläkin vahingonilolla, kun en muuta kostontapaa löytänyt. Samaa teki keittäjätär itsekin: hän kätki kaikki Johanssonskan mehevät haukkumasanat johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen, johon varmasti uskoi, ja vain senvuoksi saattoikin olla suoraan lentämättä emäntänsä niskaan ja häntä kuoliaaksi mukiloimatta, sillä niin hän häntä vihasi. Hän saattoi olla Johanssonskalle vastaamatta vain siksi, että hänellä oli tuo tulevaisuuden loukku, johon hän pujahti kostonhetkeä odottamaan. Mutta minä näin, että Johanssonska puolestaan piti keittäjättärensä suurimpana ansiona juuri hänen kykyänsä olla vastaamatta, jopa uhkasi ajaa minut pois, kun en malttanut olla hiljaa.