Nyt sukelsin päineni takaisin peitteen alle ja kiristäydyin sykkyräksi, jota ei olisi saanut siitä milloinkaan auki. Silmänikin minä kiristin kokoon, silmäni ja sydämeni, mykistyin irti kaikista ajatuksista ja tunteista, että elämästäni oli jäljellä vain pienen pieni piste pimeyden keskellä.
Voi että minun pitääkin lukijalle näin esittää oman poikani armas nimi! Bjarne, minun poikaseni!
Saatuaan eteisessä kaikki jälleen hiljenemään Sanna sipsutti paitasillaan luokseni. Minä en vain pistänyt päätäni peitteen alta.
— Kas kun sinun ruumiisi vapisee, — puheli Sanna. — Että sinun pitääkin noin … ja kuinka hän oli kukitettu! rinta ja olat, ja valkoinen ylioppilaslakki — siinäkin oli kultaa. Mutta itketkö, sinä Hilja? Voi että sen pitikin käydä näin! Usko minua, en ole milloinkaan ollut hänen kanssaan…
Sanna tuntui istuutuvan luokseni, mutta en puhunut hyvään aikaan mitään. Ehkä hänkin itki.
Vähän niisteltyänsä hän rupesi jatkamaan illallisia ehdotuksiaan meidän asettumisestamme yhdessä asumaan — enkelin säyseällä ja hiljaisella äänellä, niinkuin ei olisi koskaan voittanut suurta voittoansa meidän erimielisyytemme asiassa. — Muuttaisimme pois koko tästä huoneesta, — hän puheli, — toiseen kaupunginosaan, ettei meitä enää kukaan löytäisi, ostaisimme hyvän, aivan vähän käytetyn ompelukoneen, — hän tiesi jo, keltä semmoinen oli saatavakin, olisimme yöt päivät yhdessä eikä meihin kukaan pystyisi, ei herrat eikä poliisit.
En tiedä kuinka kauan hän lienee puhunut, sillä kuunnellessani minä kaiketi kesken nyyhkytyksiäni nukuin sikeään uneen.
XIII.
Kun heräsin, oli hän jo lähtenyt tupakkatehtaaseensa.
Auringonsäteet pursusivat paksun ikkunauutimen raoista ja reijistä sisälle, aamu oli sittenkin jo myöhäinen.