— Jos olisit pikku tyttönä sinäkin tuonut marjoja paronittarelle, niin kuin minä, — niin hän olisi sinutkin joskus vetänyt istumaan polvensa nojaan, niinkuin kerran minut, valloituksiinsa sanomattoman hellästi silmiin katsoen, niin et varmaan vihaisi häntä, vaan tuntisit niinkuin minä nyt, että haet samaa paikkaa uudestaan, — että menet kotiin päin etkä kotoa pois. Mutta Sanna ei ollut koskaan käynyt oikein hienojen ihmisten asunnoissa eikä ollut sellaisten ihmisten lähelläkään. Hän ei mennyt enää mihinkään, vaan oli niinkuin metsään yksikseen eksynyt, joka ei haekaan kotia.
Odota vähän, ajattelin minä Sannaa, — kun minä löydän, niin löydän samalla sinullekin! Sillä olivat nämä ihmiset, joissa olin ensi kerran nähnyt sivistyneitä, minulle jotakin enemmän kuin kaikki muut.
XIV.
Ilmestymiseni uuteen palveluspaikkaani ei tehnyt keittiössä olijoihin suotuisaa vaikutusta. Ensiksikin tulin myöhemmin kuin oli odotettu, joten työt jo olivat täydessä käynnissä. Minun uusi pukuni sapetti suuresti pääsisäkköä ja aiheutti hänessä kohta alusta alkaen karvaita sanoja minua kohtaan. Minun oli näet määrä olla apulaissisäkkönä, laasta ja siivota makuuhuoneet, kantaa vedet, lämmittää uunit, sijata vuoteet, jotavastoin hänen asianaan olivat hienommat tehtävät vierashuoneissa, kaikki tarjoilu ja tiskauksesta korkeintaan vain pyyhkiminen. Minun alempiarvoisuuteni olisi näinollen pitänyt tietenkin näkyä ennenkaikkea myöskin ulkoasuni suhteellisessa vaatimattomuudessa, mutta niin ei ollutkaan asianlaita. Uusi pukuni olisi paremmin sopinut hänen puvukseen ja hänen minun. Minun pukuni oli hänen pukuansa sekä aineen puolesta verraten paljon kalliimpi että kuosinsa puolesta parempi ja komeampi, seikka, josta en nyt enään voinut iloita.
Kuitenkin olin saanut mukana olleet myttyset viedyksi keittiön viereiseen piikakamariin ja mennyt jälleen keittiöön, kun hän melkein samaten laski lattialle eteeni ämpärin likavesineen ja ivallisesti niiaten sanoi ruotsiksi: neiti on niin hyvä! — Sitten hän läksi sisälle sen enempää selittämättä.
Tuttavaltani keittäjältä, jolla jo aamiaisruuat pihisivät hellalla, sain senverran selvää tehtävästäni, että pääsin toimeen: minun oli siivottava muudan paikka, jossa jompikumpi noista herroista oli yön aikana voinut pahoin.
Bjarne! — minä ymmärsin kohta ja sydämeni sykki iloisesti.
Se kirjani lukijoistani, joka ei ole milloinkaan ollut palvelijana, varmaan ihmettelee tätä ilon purkausta, mutta palvelija, joka on tottunut siivoamaan erotuksetta jos jonkinlaisten valtiainsa jälkiä, voi hyvin tuntea iloa, jos hänen palveltavakseen kerrankin sattuu hänen hellästi rakastamansa olento itse.
— Otahan nyt edes tuo! — sanoi keittäjä ja nouti minulle sinisen esiliinansa puolipimeään välikäytävään, kun minä astioineni menin osoitettuun paikkaan.
Sen jälkeen sain rakkaaksi tehtäväkseni irroittaa jäljellä olevat kukat Bjarnen takista, harjata hänen vaatteensa, joita salaa painoin tervehdykseksi rintaani vasten, ja kiilloittaa hänen armaat kenkänsä, jotka oli asetettu makuuhuoneen oven eteen.