Mistäkö he sitten keskustelivat? Koetan kertoa tarkemmin.
Päivisin ei heistä paljonkaan tietänyt. Toinen oli siellä, toinen täällä, paronittarella kävi vieraita tai hän itse ajoi vieraisiin. Iltasella taas oli paronitar aina yksinänsä kotona, eikä ollut kenen kanssa puhua. Hän joi teensäkin yksin, sanaakaan kellekään meistä puhumatta, sillä ylimalkaan hän ei puhunut palvelijainsa kanssa muusta kuin palvelusasioista (paitsi ehkä Klaaran kanssa joskus hyvin harvoin). En luule, että tämä oli mitään ylpeyttä hänen puoleltaan, — hän ei vain tullut milloinkaan edes sille päälle, että olisi saattanut puhua meidän kanssamme mistään muusta asiasta, — se oli ikivanha perinnäistapa, joka oli meidän verissämme aivan yhtä paljon kuin hänen: emme mekään olisi tulleet sille päälle, että hän olisi voinut ruveta kanssamme puhumaan, olisimme joutuneet kovin hämillemme, melkeinpä punastuneet, jos jotakin niin tavatonta olisi sattunut. Ja toden sanoakseni huomasinpa minä jonkun kerran hänen omillakin kasvoillansa jotakin hämilletulon merkkejä, kun hän, aivan vahingossa jouduttuaan keittiöön, satunnaisen puheen käänteessä kysäisi minulta jotakin vanhemmistani ja minä innostuin hänelle latelemaan tietoja kotioloistani: aivan ilmeisesti hän tuli noloksi. — Ja' — ja' myönnytteli hän lyhyesti ja moneen kertaan, suu hämmentyneessä hymyssä, ja peräytyi askel askeleelta pois keittiöstä, aivan kuin minä olisin ruvennut häntä takkiaisilla heittelemään.
Niin että kyllä hän todella ja sanan täydessä merkityksessä oli peräti yksin, kun hän päivän hälinän vaijettua istui teepöydän ääressä tavattoman korkeassa ruokasalissa. Ei sieltä kuulunut muuta kuin joskus ehkä sanomalehden kahina hetkiseksi tai teelusikan hiljainen kilahtaminen.
Hän koetti loppumattomiin venyttää teenjuontiansa, toivoen kai, että hänen poikansa kotiutuisivat hänen vielä siinä istuessaan. Mutta niin kävi ani harvoin. Todella en muista juuri milloinkaan nähneeni nuorten paronien juovan iltateetä paronittaren seurassa. Mutta silti hän tuntui aina odottavan.
Sitten kuului noin kahdentoista aikaan tuolin siirtyminen pöydän äärestä ja paronitar vetäytyi omaan huoneeseensa odottamista jatkamaan.
— Vihdoinkin! — sanoi aina silloin Klaara, joka oli haukotellen istunut jalat riipuksissa keittiön halkolaatikon päällä tätä hetkeä odotellen. Hän meni nyt ruokasaliin ja toi sieltä tiskattavakseni mitä paronitar oli jättänyt.
Sen tehtyäni oli nyt minun vuoroni astua näyttämölle.
Klaara, joka oli hyvin iltauninen, oli järjestänyt asiat niin, että minä sain harjaantumiseni vuoksi hoitaa hänen yöllisiä sisäkkötehtäviään.
Minun oli nyt uudelleen kattaminen ruokasalin pöytä, asettaminen siihen veitset, kahvelit, pöytäastiat, lautaset kahdelle hengelle ja keittiöstä tuominen leikkeleet, sitten kaksi portteripuolikasta ja kristallinen pähkinärasia paroni Holgerin kohdalle sekä pähkinäsakset, joilla ne loukuteltiin auki. Bjarnen puolelle asetettiin pullollinen kiinaviiniä ja lusikka. Sitäpaitsi oli pitäminen huoli, ettei Sohvin valmistama ilta-ateria päässyt kylmenemään, samoin oli teevesi pidettävä valkealla, vaikka tee jäi useimmiten juomatta. Muuten sain kyllä mennä vaatteet yllä vuoteeseeni torkkumaan, kunhan herrain kotiutuessa kohta olin pystyssä ja kannoin aterian ja teevehkeet pöydälle. Sitten oli oltava ylhäällä sen varalta, että herrat jotakin vielä tarvitsisivat pöytään ja siitä keittiöön soittaisivat, sekä kantaakseni illallisen jälkeen astiat takaisin keittiöön. Tiski sai sentään jäädä aamuksi.
Milloin paronitar muuten nukkui, en minä ollenkaan voi käsittää, sillä aamulla hän oli tavallisella ajalla jo jalkeilla, mutta yöllä ei hän milloinkaan pannut maata, ennenkuin kumpikin hänen pojistaan oli saapunut kotiin. Nuoret herrat tulivat usein eri aikoina, mutta milloin vain minä nousin ovea avaamaan ja sitten vein ruokasaliin tarjottimen asettaakseni ruoat pöytään, oli paronittaren huoneen ovi puolittain auki ja hänen lamppunsa palamassa. Jos toinen herroista sattuikin tulemaan aikaisemmin, niin hän, juteltuaan pitkät ajat tämän kanssa, jäi vielä toista odottamaan, kun toinen oli jo mennyt maata. Aina vain, läpi pitkien talviöiden, sama viheriän lampun tuike näkyi hänen huoneestaan. Usein hän näytti näpertelevän jotakin neuletta kädessään. Usein hän myöskin istui pienen valkoisen pöytänsä luona, jossa hänen kirjeensä olivat, kirjoitteli tai teki joitakin laskelmia luunäppäimillä, silmälasit kaukana nenän päässä.