Mitä enemmän tätä uutta tuumaa ajattelin, sitä enemmän se minua hurmasi. Yhä selvemmin aloin käsittää, että palvelijana olo, jonka olin kuvitellut keinoksi tämän perheen yhteyteen päästäkseni, itse asiassa erotti minut siitä ylitsepääsemättömän kuilun taakse.
Ja minussa heräsi ajatus, jota en tosin itsekään uskaltanut täysin tietoisesti harkita, koska se olisi liian valtaavasti sykäyttänyt sydäntäni, jos se olisi ollut tosi, ja taas olisi saattanut minut omissa silmissäni naurunalaiseksi, jos se oli pelkkää kuvittelua. Nimittäin sellainen ajatusten värähdys, että paronitar oli mahdollisesti joskus huomannut Bjarnen katseen, tuon toisenlaisen, oikean, ja nyt itse viittasi minua tielle, joka olisi saattanut johtaa minut pois pahimpien mahdottomuuksien umpikujasta.
XVIII.
Muudan syrjästä päin lankeava varjo sekaantui kuitenkin siihen riemuun, jonka paronittaren odottamaton ehdotus oli minussa herättänyt.
Se varjo lankesi minuun Sannasta.
Hänestä olin viime aikoina ollut kokolailla vieraantunut. Tiemme olivat menneet niin kokonaan eri suuntiin. Toden sanoakseni, olin ruvennut ikäänkuin häpeämään hänen seuraansa, nyt kun yhä edistyin uskossani "parempiin ihmisiin", kun olin ikäänkuin tietoisesti ruvennut hänen aina ennen ivaamakseen "hyväksi", kun olin ruvennut käymään kirkossakin, istuen hattu päässä ensimmäisillä penkeillä ja tarjoten virsikirjaani yhteiseksi usein hyvinkin hienoille ihmisille.
Kaikesta jumalisuudestani aivan erikseen minua oli aika ajoin vaivannut omatunto sen johdosta, että olin jättänyt Sannan, vaikka hän oli luvannut muuttaa elämäntapansa. Sanna ei minun tietääkseni ollut missään suhteessa muuttunut, vaan eli entisessä asunnossaan entistä elämäänsä. Miten olisikaan nyt, jos silloin olisin suostunut hänen tuumaansa ja asettunut hänen kanssaan ompelijaksi? — tuon kysymyksen kaiveleminen teki minulle kipeätä, ja osaksi ehkä juuri siitä syystä vältin Sannaa ajattelemasta.
Mutta nyt, kun tuli tämä paronittaren uusi ompelija-tuuma, vieläpä aivan samalla tavalla kysymykseen huoneen vuokraaminen ja muuttaminen kuin Sannankin ehdotuksesta, en voinut olla yhtämittaa muistelematta Sannaa, enkä ainoastaan muistelematta, vaan syvälti ajattelematta häntä.
Tähän vaikutti seuraava sielullinen tila:
Varkain kuulemistani paronittaren puheista olin päässyt perille, että hän uskoi jumalalliseen johtoon kaikissa ihmisasioissa. Sitä hän puhui sisarellensa, rouva Charlottelle, joka oli silmät kovasti itkettyneinä tullut purkamaan sydäntänsä sattuneen perheonnettomuuden johdosta. — "Pitää vain osata katsoa" — oli hän lohdutellut. — "Pitää osata nähdä asioita sisältäpäin. Ulkoa näyttää kaikki olevan pelkkää luonnonlakia, mutta sisältä on maailma täynnä ihmeitä ja Jumalan johtoa. Pitää vain osata katsoa." Nämä sanat painuivat syvälle mieleeni, sillä sehän oli sama kysymys, joka minulle jo lapsena oli tullut eteeni, kun pelastuin putoamasta kaivoon. Aloin "katsoa", olikohan minunkin elämässäni jotakin sellaista johtoa. Sitä en silloisella tasolla ollessani löytänyt muualta kuin mistä sitä niin erikoisesti, melkeinpä väkisin tahdoin löytää, nimittäin vasta tästä viimeisestä onnestani, jonka luulin viittaavan minulle tien parempien ihmisten kirjoihin.